Hyvää alkanutta vuotta 2025!

Osallistuin Maaseudun Sivistysliiton kirjoituskilpailuun tekstillä Kyläillään! Katsotaan, onnistuuko tuon kirjoituksen asettaminen tänne?

Vierailun, sukuloinnin ja kyläilyn voima on käsittämätön!

Tämän päivän media esittelee kuvia nuorista, keski-ikäisistä, vanhemmistakin heiluttelemassa käsiään ja vartaloaan ”massan” mukana. Katseet kohdistuvat yhteen suuntaan, lavalle, jossa jokin tunnettu on saanut väen kokoontumaan yhteen ja nauttimaan!

   Lähinnä pientä raapaisua kyläilyn viriämiseksi on kyläluutailmiö. Todellinen varpuluuta kauniisti koristeltuna on nimetty kyläluudaksi. Sen saanut perhe pyytää vieraita kylään ja he antavat luudan näille, kun he lähtevät kotiin. Näin huumorin avulla kylien vierailutapaa toivotaan voitavan kehittää.

   Sopivaan kesäaikaan lähdimme isäni kanssa tädin luo sukuloimaan. Lähdimme kotirannasta koskiveneellä sauvoen ylävirtaan, väliin venettä köydestä vetäen kulki matkamme. Näin niissä paikoissa, joissa uiton puomit, pukitukset tai laskevista pölleistä ja tukeista muodostuneet ruuhkat haittasivat veneen vientiä ylävirtaan. Veneessä oli aina kesäisin mukana harrivavat ja laatikko perhoja. Jos ilman haltija olisi suosiollinen, paluumatkalla ongittaisiin harreja ja kilttuja, lohen penikoita. Iijoki virtasi vielä vapaana voimalaitoksista ja se oli hyvin kalaisa lohijoki.

   Tätini perhe piti meitä vieraina. Tuntitolkulla tätini ja isäni istuivat pirtin penkillä raataten tai keittiön pöydän vierellä kahvia nauttien. Heillä oli paljon asiaa toisilleen. Tätini lähdettyä navetoille, talon miesväki tuli raatikavereiksi. Sukulaisten luona käyntien tarkoitus oli yhteyden pitämisen voimistaminen. Kahvittelu juustoleivän kanssa oli arvostuksen osoitus. Muutoin ruoka oli kaikille tarjottavaa arkiruokaa, jos nyt sellaisina voi pitää uusia perunoita voisulassa ja voissa paistettua harria tai muuta kalaa. Raataamista ei meinattu lopettaa edes yöajaksi. Nukuin serkkupojan kanssa hirsisessä vierasaitassa. Yön hiljaisten tuntien aikaan sääskiparvi löysi tiensä rakennuksen sisälle. Jatkuva ininä herätti meidät useita kertoja yöllä. Sääskikarkoitteena toimiva pikiöljy ei ollut tullut aittaan mukaan. Kotimatkalle lähdettäessä talon väki toivotteli hyvää matkaa. Nämä sukuloimiset ovat jääneet mukavina muistoina mieleeni.

   Kotimatkalle lähdettäessä alkoi taivaalta vihmoa vettä hiljalleen.

   ̵ Nyt saatiin paras keli harrien pyyntiin! Isä sanoi.

   Terva ̵ ja törmäpääskyset kiitivät veden yllä, lähes sitä hipoen. Juuri veden pinnalla lensi runsaasti pieniä perhosia ja hyttysiä. Veden alaiset harrit ja kiltut niitä huomioivat ja kilvan halusivat ruokavalioonsa. Näin ei erottunut perho muiden lentäjien joukosta ja näistä veden vaeltajista osa joutui ihmisten ruuaksi.

   Muistellessani vierailulta lähdettyämme veneen liukumista hitaasti alavirtaan, vähäisen sateen ripsoessa mustan kumisadetakin pintaa, tuli mieleeni matkamme varrelta kaikki jokivarren talot ja niiden silloiset asukkaat. Ensimmäisen talon emäntä ystävällinen hymy huulillaan rohkeasti kyseli entisen kotikylänsä kuulumiset. Aivan Iijoen rannalla olevan talon kohdalta, joen toiselta puolelta kulkeneet, huusivat: ̵ Tuokaa vene! Lähes aina sieltä vene työnnettiin vesille ja sauvoen tultiin hakemaan kulkija toiselle puolelle. Edettyämme pienen matkan alavirtaan tästä talosta, karikkoisen kosken reunalla seisovassa punaisessa mökissä asustivat sisarukset.    

   Harreja ja kilttuja vongaten laskimme hiljalleen jokea alavirtaan. Sen molemmin puolin ylenivät jyrkät törmät. Suuret männyt ja kuuset, seassaan lehtipuiden vaaleampi vihreys, loivat pysähtyneen ajan tunnun. Muutamissa kohden jyrkän törmän yläreuna ei ollut jaksanut kantaa raskasta taakkaa, vaan se oli rojahtanut alarinteeseen, osa rannalle asti. Paljastuneeseen hiekkaisen rinteen yläosaan olivat törmäpääskyt kaivaneet kotireikiään toistensa viereen. Munista kuoriutuneiden poikasten kasvuun tarvittiin ravintoa ja tällaisella ilmalla sitä oli runsaasti liikkeellä veden pinnalla. Törmä ̵ ja tervapääskyset kilvan ahersivat ruuan hankinnassa. Törmään kaivettujen pesien luona kävi siritys, kun emot kiidättivät ruokaa lapsilleen.

   Viisi vapaa, jotka isä oli asettanut veneeseen rakenneltuun ja kiinnitettyyn puiseen vapojen tukikolopuuhun. Laite jäi isän jalkain juureen, jossa vavat olivat vierekkäin, mutta haarautuivat kaarelle veneen perän yli, jossa niitä ohjasi toinen kolopuu. Kun harri tarttui perhoon, isä vetäisi kyseisin vavan pystyyn, asetti airot kainaloihin ja otti kalan pois koukusta. Sitten vapa aseteltiin nopeasti uudestaan pyytämään, ja tehtiin ripeästi vetoja airoilla veneen oikaisemiseksi haluttuun kulkusuuntaan. Vain koskiveneen tavat tuntevan ihmisen toiminnassa oli mestarin elkeitä!

   Hitaasti kiiruhtaen, kalaa narraten saavuimme kotirantaan. Loppumatkan varrelle jäi puolikymmentä mökkiä ja taloa. He kaikki olivat enemmän tai vähemmän tuttuja. Samojen sukujen asuttamia taloja. Harvoin oli väki vaihtunut näissä. Kanssakäymisen kautta olivat eri sukupolvien ihmiset toisilleen tuttuja. Kylittäin ihmisten sukulaisuussuhteita oli paljon. Sanonta kuuluikin, ei suksella kovin pitkälle pääse!

   Pahimman kosken yläjuoksulle oli laskevat tukit ja pöllit tehneet ruuhkan. Ensin jotakin isoa kiveä vasten oli pysähtynyt oksainen tukki ja siitä oli hitaasti kasvanut vaarallisen näköinen ruuhka. Uittomiehet olivat juuri ruuhkan purkuhommia tekemässä. Työ vaati taitoa. Herjaa siellä heitettiin ja rohkeimmat puisen kangin kanssa temppuilivat, lopulta onnistuen.

   Onko talkoilu kyläilyä? Perunanistutuskone, viljan puimakone, pärekone ja monilla kylillä oli kyläsaha. Nuorena sain olla puimakoneen maamoottorin vesialtaan reunalla, kun kone kävi. Nimittäisin näitä kyläily – talkoo – tapahtumiksi. Useamman talon viljat, talojen väki ja paikalle haalittu tarpeellinen lisätyövoima olivat upeita kokemuksia lapsille ja kaikille mukana olijoille. Kahvi-, ruoka- ja muilla taukoajoilla huumori, tiedotustoiminta, jopa juoruiluun asti kipinöi.

   Kylille mentiin, kun se tilanteeseen sopi. Ilmoitteluja ei tehty, eikä koskaan mistään kyläpaikasta ajettu pois, vaan vieraat olivat lähes aina tervetulleita. Silloin, jos talon jokin tärkeä työ olisi jouduttu pysäyttämään, vieraat itsekin huomasivat sen. Muutoin muut tilan työt pysäytettiin, paitsi karjanhoito. Meidän kylällä vierailujen pääkausi oli kesäaikaan. Kaikilla tiloilla oli suunnilleen samaan aikaan monet aikaan liittyvät työt. Tällaisia olivat peltojen kevättyöt, rannoilla tehtävät isot pyykit, rakennusten kuuraukset, heinän ja viljan korjuuajat. Näihin aikoihin ei joudettu juuri kyliä käymään. Talvikauden pitkien pyhien aikoihin lähdettiin naapureihin, jopa kauemmaksikin.

   Isän sukulaisia oli omalla kylällä lähes joka talossa. Ylävirtaan joki oli paikoin koskinen mutta vähävetinen kuivina kesinä. Äidin puolen sukulaisia oli taas alavirtaan. Siellä ei juuri koskia ollut. Kotikylän alajuoksulla oli vastuu. Joki oli puomein suljettu pääuomaltaan, joten sen joutui veneellä kiertämään viereisten saarilahtien kautta. Sukulaisvierailut tehtiin kesäisin veneellä, talvisin hevosilla tai hiihtäen.  

    Äitini kertoi nuorien nais- ja miesryhmien tekemistä kyläilyistä. Hänen yksi tätinsä asui nykyisten maantieyhteyksien aikaan noin 45 kilometrin etäisyydellä kotoaan. Kun tiedettiin seurojen olevan heillä, päättivät nuoret naiset lähteä hiihtäen seuroihin. Juhlat saattoivat kestää perillä jopa 2-3 päivää. Nuorten kyläilijöiden matka kesti jopa viikon.

   Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana kotikylällämme käytiin naapureissa lähes päivittäin. Monet sukulaisuussuhteet virvoittivat kyläilyä. Naapurin pirtti täyttyi monina syys- ja talvi-iltoina kylän miehistä. Me, silloiset lähitalojen lapset menimme pirtin pöydän alle. Sieltä me kuulimme miesten kertomuksia sodasta, savotoista ja hyvistä hevosista. Joskus sattui oikea kummitusjuttuilta. Kuka oli kuollut, kenen kotiin oli syntynyt vauva, missä oli riidelty luvattoman paljon. Nämä, tosijutut kuuntelimme tarkoin. Halusimme tietää missä aitassa tai vajassa jonkun talon kuollut odotti maahanpanijaisia. Usein kuulimme näitä lapsia pelottavia asioita niin paljon, että illalla kotiin hiihtäessämme tai kävellessämme pelko kaihersi sydänalassa. Silloin matka joutui nopeasti. Tilleylampun vähäisessä valossa, piippusavun harmauden keskellä kerrotut asiat kolahtivat nuorten ihmisten mieleen lähtemättömästi. Maalaiskylän naisväen kyläilyt suoritettiin pääosin päivisin. Iltasella naisia oli harvemmin mukana.

   Yksi tosijuttu sodan raadollisuuden keskeltä. Jo iällinen mies oli askeltanut syyshämärän aikoihin navetan nurkalle yöpisulle. Sodan jyly takoi taisteloista pois jätetyn miehen mieltä. Lähes jokaisen lähinaapurin parhaassa iällä olevat miehet olivat auliisti lähteneet kuulien tielle. Naisten tärkeitä tehtäviä oli huolehtia kotirintaman taloista, pelloista ja niiden viljelystä sekä lasten ja vanhusten hoitaminen. Lottina sotarintamilla naisten vaikeimpia töitä oli hoitaa haavoittuneita ja asetella sodassa kaatuneita arkkuihin. He toimivat rintamilla ilmavalvonnan tähystäjinä. Nyt sodassa olevien miesten vanhempien kädet olivat ristissä soperrellen suojelusta miehilleen ja lapsilleen. Monissa tuvissa äidit ja isät itkivät heitä, jotka sota oli jo vienyt. Iällisen miehen rakko tyhjeni ja sarkahousuja napittaessaan hän näki naapurin talon yllä lentävän lakanan! Lähipäivinä tuli tähän taloon suruviesti. Näihin taloihin naapurit kiirehtivät lohduttamaan itkeviä. Vierailut auttoivat kestämään näitä kipeitä asioita.

   Yhteys naapureihin oli mielestäni kuin verissä! Ehkä sitä voisi kutsua jo evoluution voimaksi, koska se siirtyi sukupolvilta toisille. Taloissa, jotka olivat olleet kylissä iät ja ajat, asui samansukuisia vuodesta toiseen. Joku vävy tai miniä saattoi tulla väliin talon asujaksi. Päätaloista irtosi poikia, jotka rakensivat samalle kylälle asuntonsa. Kun sukulaisia asui monissa kylän taloissa, ajatuksissa heräsi kysymyksiä, mitähän sinne kuuluu? Onko sairautta? Miten taloudellisesti menee? Eipä juuri ollut taloa, jonka elämä olisi ollut kyläläisiltä paitsiossa. Useat toimet olivat täten niin sosiaalisia kuin henkisiäkin.

   Varmaan jokaisella kylällä asui myös toistaitoisia, eli kyläpöljiä. Tätä sanaa ei juuri käytetty, vaan heistä huolehdittiin monin eri tavoin. Muutamille oli rakennettu oma asunto. Elämisen tykötarpeet hoidettiin vastalahjana työstä. Työn vieroksujiakin seurattiin! Emännät kipaisivat nyytti kainalossaan heillä vierailulla.

   Uskonto yhdisti useimmiten enemmän kuin vieroitti. Meidän kylän lestadiolaisuus oli kaikille hyvin tuttua. Se lisäsi vieraskäyntien määrää. Näin on varmaan tapahtunut muillakin paikkakunnilla, jossa asui heränneitä tai muita uskonsuuntaisia ihmisiä. Muutenkin uskonto vaikutti kylän elämään. Nuorten miesten jopa vanhempienkin kielenkäyttö oli usein roisin tuntuista. Kirosanoja viljeltiin. Kun talon emäntä, isäntä tai joku siellä asuva oli uskovainen, hänen kuullen kieli keventyi, kiro- ja muut rumat sanat harvenivat. Samoin se rajoitti alkoholin käyttöä. Viinan polttokin tai sahti tehtiin salatyönä.

   Kaikilla asioilla on vastapuolensa. Muutamien mielestä kyläily oli joutilaiden ja juorueukkojen hommaa. Kainot, hiljaiset, jotenkin syrjityt pysyttelivät kotosalla. Väki tottui näihin, eikä heitä häirinnyt. Yksi nuorempi tätini asui äitinsä kaverina kotonaan. Hän kutoi koneella pääosin tikkureita (villapuseroita) ja villahousuja tilaajan omista langoista. Yleensä lankojen alkuperä oli omien navetoiden lampaiden villa. Mummola oli aivan tien varrella. Postinkuljettaja jätti postia sinne. Suurin osa kylän väestä ohitti mökin kulkiessaan kauppa ̵ asioillaan. Mummoni oli hyvin pidetty ihminen kylällä. Hänen jälkeläisiään ja heidän jälkeläisiään asui kylällä. He halusivat tavata mummoani. Talon verraton kahvileipä oli kaakaa, tasainen nisupelti, josta ei puuttunut sokeria, eikä voita, pinnallaan aavistus kanelia. Tätä kahvileipää oli melko usein mökin porstuan kaapissa. Kahvipannu, sisällään kuumaa kahvi, seisoi pienen hellan renkaiden päällä ja siitä tarjottiin kulkijoille. Tätini joutui usein pysäyttämään kutomakoneensa, kun tupaan tuli ohikulkijoita porisemaan. Kun tätini kerran erehtyi äidilleen valittamaan vieraiden paljoutta, tämä rauhallisesti vastasi: ̵ Herra antakoon vieraita ja vieraanvaraa! Siihen ei ollut mitään lisättävää. 

  

Auku-setä (Leppä - Auku) ja isäni Kalle (Iso - Kalle) suutaroivat 1940 - 1950 luvuilla

Vasemmalta oikealle: äitini, Ada Niskasaari o.s. Ervasti, minä pienenä poikana, Leppälän Elsa (Eerika) ja Leppälän Aino o.s. Ervasti