Tämä sade, kevät ja vesi, jota on vain ojassa näkyvissä!
Ajatukset toivat hyvin kummallisia mietteitä???
IKUISESTI HAAVEAMMATISSA!
Istuin korkealla tyhjän päällä, navetan
takana. Tuore lehmänlannan haju leijuu hiljalleen ympärilläni. Napakka
kevätpakkanen on laittanut puitteita, vaatetta riittävästi päälle, lakki
päähän. Silti lautainen reikä on kylmän kalsea, kun siihen itsensä sovittaa.
Vanha naulalaatikko on papereiden pitopaikka seinustalla. Ilmaviileät Yhteishyvät
kököttävät siinä. Niiden tarkoitus on sekä sivistää lukunautintona ja myös
siistiä paikkoja. On yksi artikkeli ylitse muiden. Titanic-laivan sisältö.
Näin olen laivassa. Etsin unelmia. Muutan
uuteen maahan. Siellä on intiaaneja ja monenlaista rikkautta. Ihmisten
sulatusuuni, kaikista maista, kaiken värisiä, kaikille löytyy työtä. On
mainareita, metsureita, rakentajia ja vaikka mitä. Uusia kieliä. Pohjoisen
lumisia aarniometsiä, karhuja, kultaa. Kyllä sieltä löytyy paikka minullekin.
Laiva keinuu ja keinuttelee muisteluihin, kotiin. Sinne jäivät kaikki rakkaat,
äiti, isä, veljet, siskot, naapurin lapset ja koko kylä. Haikeus tuo vettä
silmäpuoleen. Pian taas uuden ajattelu kuivattaa vedet ja usko parempaan
huomiseen palaa.
On kevätaamu jokivarren pöllipinon vierellä.
Parkatut pöllit ja sullit vaaleine varsineen ovat omassa pinossaan. On hetki
huilata. Hetki sitten sytytetty nuotio äityy jo lämmittämään kylmää kevätilmaa.
Hikinen mies laittaa kintaansa pöllin päälle ja istahtaa siihen. Keikistangon
päähän laitettu musta kahvipannu kohta kiehuu. Porot sekaan ja pienen pieni
kiehautus, ässitetään sitä vielä vähän ja kohta maistuukin kahvi ruisleivän
kanssa makoisalta.
Ajatuskin lähtee liikkeelle. Mitä kaikkea
ympärillä onkaan? Luonnon riemu kuuluu pieninä risahduksina metsästä ja
nuotiosta. Kuukkeli tuo usein terveisiä elinvoimaisuudellaan. Mitä luoja on
luonutkaan? Kaikki mikä näkyy ja tuntuu keväästä. Väritys on haasteellinen,
valo rakastelee luontoa, oma nuori miehen mieli ailahtelee ilon ja utopioiden
kanssa. Miten osaisin kaiken tämän värittää niin, että toisetkin siitä saisivat
iloa, miten osaisin kirjata paperille tunteiden tulkkina nämä kokemukset. Kahvi
haalenee, loppuu, kylmä hiipii hikiseen selkäpuoleen. Ylös, kintaat käteen ja
parkkaamaan.
Ja niitä on miljoonia, sääskiä, mäkäräisiä,
paarmoja. Paljon on myös hilloja. Kaikkialla, ympäröivällä suolla näkyy vain
keltaisia mättäitä. Karttuuhan niitä sankoonkin. Tämä on mieluista hommaa.
Pojanklopin mietteet ovat vaan uusissa puissa? Jospa löytäisin hilloja, jotka
olisivat nyrkin kokoisia!
Kuuntelen radiota ja eritoten musiikkia, Tšaikovskin
B-mollikonserttoa. Piano itkee ja nauraa minulle orkesteri mukanaan. Kuuntelen
ja kuuntelen ja ajatus toimii myös yhdessä kuuntelun kanssa. Miten kukaan voi
tulkita ihmisen sisintä näin. Miten kukaan voi soittaa niin, että säveltäjän
ajatuskin leijuu ympärillä. Kuten aina, kun ihmisestä on kysymys, kysymys
kysymyksen perään herää miettimään. Myös toive, jotta osaisin soittaa vaikka
viulua, tai pianoa. Tuntisin nuotit, löytäisin niiden paikat soittimesta.
Saisin panna itseni niin likoon, jotta soittimet alkaisivat elämään.
- ”Taasko sinä haaveilet”? siskoni kyselee,
”parit seipäät pittää vielä tehä, ennen kuin on haaveiden aika, jatkaa hän.
Kysyn itseltäni, olenko vain minä
haihattelija, taivaanrannanmaalari? Kaikillahan meillä on aivot ja niiden
toiminta on niin liukasta, jotta väliin niiden toimintoja katseleva saa
helposti haihattelijan arvonimen. Olen siitä tosi ylpeä
MAISEMA JOTA KANNAN...
Se on
pätkä joesta. Se kokoaa alkuvetensä itäisen Suomen vaaramaisemista Kuusamosta
ja virtaelee poikki Suomen väliin vuolaammin väliin hiljemmin kohden länttä, Pohjanlahtea.
Se on Iijoki. Siitä pätkä on puolivälistä veden matkaa. Kurenkylän seudut.
Lapsena,
nuorena, aikuisena ja nyt vanhanakin katse kääntyy joen puoleen ensimmäisenä
aamuisin ja melkein viimeisenä iltaisin. Minulle nyt harvemmin, kun on asuttava
poissa joelta. Kylämme kohdan ranta-asujat kuulevat sen lähes läpi vuoden. Sen
ääni on maaginen. Jos panet silmäsi kiinni ja pihalla kuuntelet jokea, voit
arvioida jopa tuulensuunnan.
Yli 20 vuotta iästäni sain asua joen varrella.
Sen ”takana”. Kun lähdit kauppaan, kouluun,
maalikyliin tai joentakaiseen naapuriin, oli aina ensin hankkiuduttava joen
toiselle puolelle, ”Tuokaa vene” – oli selkeää kieltä rannan asuvaiselle. Sulan
veden aikana joki ylitettiin pääasiassa veneellä ja talven voiman tullessa joki
sai jäisen sillan melkein puoleksi vuodeksi.
Mikä joessa on? Jos aloitat joenvuoden kuten
almanakka, maisema selkenee. Vuoden ensimmäiset kuukaudet se virtaa jääkannen
alla – vain Honkasenkosken ääni kuuluu silloinkin. Maaliskuun lopulla jotkut
alueet aukeavat sulaksi. Näistä meitä nuorena varoiteltiin. ”Elekää hiihtäkö
tai laskeko sullaan”! Huhtikuu toi näihin suliin usein ensimmäiset joutsenet.
Niiden määrä oli 1950 – 70 -luvuilla vähäinen. Siksipä niistä puhuikin koko
kylä – olihan se kevään varhaisin airut.
Toukokuun alkupuolella alkoivat joen vedet hiljalleen
nousta. Jäät irtosivat rannoista ja joen ylittäminen muuttui vaarallisemmaksi.
Veneitä käytettiin silloin apuna. Ilmojen lämmettyä joki paisui. Jääpato oli
varsinainen kevään tuoja. Ihminen tuntee todella pieneksi itsensä katsoessaan
mahtavaa kilometrien pituista jääpatoa joka ryskyen etenee jokiuomassa, milloin
mihinkin suuntaan. Muutamassa tunnissa vesi voi nousta 4 – 5 metriä, ja aina kun on mahdollista se purkautuu
matalammista rantakohdista uomastaan pois. Aikanaan joki vapautuu ja jääpaosta
on muistona rannoilla olevat mahtavat jäälautat.
Kevät kesää jo tavoittelee. Rantojen jäätelit sulavat
pois ja sinne saapuvat jokivarren linnut ja rantaroskia lakaisevat hilpeät
kylän tytöt varpuluutineen ja nuotioineen. Sitten maisemaan tulevat
uitonmiehet. Joki tarvitsee ”aidat”: puomit, pukitukset ja vastuut, jotta
uitettavat tukit ja pöllit voivat lasketella vuolaammassa vedessä kohti
määränpäätään. Joissakin taloissa liotellaan joen vedessä naudanvuotia. Ennen
liottamista niitä oli käsitelty erinäisillä pajunkuori- ja suopa-aineilla,
jotta karva saataisiin helpommin irtoamaan. Sitten vuodat kiinnitettiin
puuvarteen joka kiinnitettiin joen pintaan niin, että vuota oli vedessä koko viikkojen
liotusajan.
Tulee kesäkin hiljalleen. Saunarantoihin kannetaan isot
rantapadat ja laiturintapaiset. Tulet patojen alla kertovat emäntien
kevätpyykkiaikojen tulleen. Taloista pestään ”kaikki” – matot, lakanat ja flanellivaatteet
keitetään ja virutetaan joen vedellä. Saaveja on silloin useampia.
Jokivarsi elää. Luutatyttöjen ilona purskahtelevat
kiljahdukset, uitonmiesten karkeammat huutelot – ”sauvo, sauvo..” Emäntien
tasaisemmat touhut pyykkirannoillaan. Hyklyt,
sipit, kuovit ja muut rantojen linnut huutelevat lisääntymisintoaan. Kesän
kuluessa joki antoi meille uimataidon, kuljetti tukit ja pöllit jokisuulle
Iihin ja sieltä tehtaitten käyttöön. Ennen Iijoen valjastamista siitä keväisin
pyydettiin lohta, kesäisin haukea ja harreja sekä lohen penikoita – kilttuja.
Syksyisin syttyivät tuohusvalot ja näin hankittiin kalaa ruokapöytiin.
Syksy tuli silloinkin joka vuosi. Joenvarren
asukkaille se oli vaarallista aikaa. Ilmojen jäähdyttyä joen vesi alkoi
laskemaan hyyhmää – kuin lunta vedessä. Se sotki veneet ja teki rannan jäiseksi
ja liukkaaksi. Näin joen kautta aiheutui paljon myös huolta ja vaivaa rantojen
asukeille.
Maisemassa jota kannan on joki elämänvoiman antaja. Väripaletin
kaikki värit ja välivärit voi löytyä eri vuodenaikojen joen väreinä. Kevään
hehkuvat värit muuttaneiden rantalintujen äänien kaikuessa, syksyn purppuraiset
ja myöhemmät kylmän kalseat värit. Taivaan kaikki ilmanvärit näkyivät myös joen
väreinä.
Tällainen maisema valoi myös ihmisiin tyytyväisyyttä,
kun kaikki Luojan luoma kauneus ja vedenanti monella tapaa hoiti heitä sielun
ja ruumiin osiltaan. Vaikka aika on muuttanut joen varrella monia asioita, se
virtaelee edelleen lapsuuteni kotikylän kohdalla maisemassa jota kannan.
