Mikä ihme ihmisen eloa vaivaa?

Kun vatsan seudulle ihraa kaivaa!

Alkuun takamus housuissa vitsin lykkää

nämä puristavat! Vedä vatsaa sisään.

Vyön reikiä lisätä hiljalleen pitää?

En kait ala lihomaan?

Kahvipöydän luota toisen kahvipöydän luo

käy sällin auvoinen tie

Piirakoita, sultsinoita, nisupullaa?

Sinua varten juuri leivottuja

Ei hennonut leipojien mieliä pahoittaa

otin yhden, otin toisen – nyt ei kyllä sovi enää

Ihme ja kumma, kun nälkä vaan alkaa taas koukuttamaan

Rasvoista ja sokereista ei valkuaista pakkaa löytymään

eikä kuitua suoliston täytteenä niissä ole.

 

Itsesääli se vaan pukkaa vastaan

kun hoikat ohitse sipsuttelee

minä vaan mahaani heilutellen eteenpäin puhkun

mitä pienet verenpaineet

mitä jalkojen mustat suonikohjut

ja huomenna kyllä aloitan nuukailun

niin minkä perään – sokerin ja muun makean?

sitä kestää usein päivää kaks

ja sitten taas se maistuu niin makeaks

ja unohtuu hyvät aikeet

 

Röllyköitä, ryllyköitä, lihavia möllyköitä!

Tunnen nuo suomalaiset sanat mielessäni

Ne eivät juuri mairittele minua

Mutta minkäs teet?

Lohtu 

Olet pieni itu, lapsi, joka kohdun suojassa majailet,

Luojan luoman, suojaisimman paikan alhossa.

Vaistomaisesti lohtua tarvitsette molemmat, niin kasvava lapsi,

kuin hänen äitinsä.

Kun selkänikamien päällä makoilu tuntuu ahdistavalta,

tiedostamattaan äiti muuttaa asentoaan.

 

Isovanhemman rauhaisat eleet keinuttavat kehdossa uinuvaa lasta

vanhaa unilaulun nuottia hymyhuulillaan tapaillen, silmillään uni?

Kehdon uumenista kajahtaa itku, nyt riittää ja ei riitä?

Vanhuksen kädet nostavat vauvan syliin, vauvan kädet hamuavat jotain

”Ehditkö antaa rintaa tälle”, ja äiti ehtii.

 

Kouluikäinen lapsonen lönköttelee hitaasti kotia päin?

Pihalla askaroiva isä huomaa matelevan lönköttelijän

jotain on tapahtunut? Lapsi huomaa isän, pistää askeleet juoksuksi

isän syliin painautuu nyyhkyttäen? Oletko sairas?

Vastaus tulee viiveen kanssa – ”ne kiusaa”?

 

Lapsuus, teini-ikä, kouluaika, asevelvollisuus

Valtaisaa murroksen aikaa nuorten elämässä.

Kaikilla on kasvukipunsa, toisilla vähemmän, toisilla enemmän.

Ne, joilla on vahva tukikyynärpää. pääsevät helpommalla

Joillakin ei vain ole tukea ollenkaan – tarvitsivat lohtua enemmän

Rakennuspalikoista tärkeimpiä ovat koti, uskonto ja isänmaa.

 

Kylä rakentuu taloista. Kasa taloja on ryhmä, kirkonkylä, kaupunki!

Tällaisissa asuvat ihmiset toisistaan poikkeavissa soluissa?

Aikoinaan perussolu muodostui perheestä, isästä, äidistä ja lapsista.

Jokainen meistä on ihminen, olomuodoltaan täydellinen?

Miellyttävä, ystävällinen, etäinen, ylväs, itsekäs – tällainenko?

Klisee ”Ei toinen ole toista parempi” – sopiiko se meihin?

 

Kaksi pojannallikkaa kiistelee keskenään. Lopulta käsirysy päättyy itkuun.

Jossakin vaiheessa kysytään: ”Kumpi se aloitti”? Ja heti saadaan vastaus: ”tuo se aloitti”. Tästä seuraa tapausten jatkumo, jossa tuo on aina se toinen. Jo lapsesta asti olisi ollut tarpeen lohduttaa näitä riitelijöitä. 

Kaikissa elämänvaiheissa tarvitsemme lohduttavaa sanaa tai tekoa.

Näin silloinkin, kun eletyn elämän viimeisiä päiviä matkataan.

Vaikka muutoin tieto ja ympäristö on jo häipynyt

lämpöisen käden silittäminen, puristaminen lohduttaa saajaa ja sen antajaa. Sen voima on ruhtinaallinen.