Joulumatka mummolaan            1.11.2012

   Sydän kallellaan ja pamppaillen käynnistän autoni. Vaimoni istuu totisen oloisena vieressäni, jalkoväleihin on ahdettu pussukoita ja kasseja. Takapenkillä ja perätilassa odotetaan kärsimättömästi liikkeelle lähtöä. Tuntuu ihanalta päästä syntymäkotiini jouluksi. Äitikin on jo vanhanpuoleinen ja odottaa meitä hartaasti. Monta kertaa kyselen vieläkin auton jo kaartaessa pihasta pois jotta onkohan kaikki tarvittava mukana. Auto kyllä melkein pullistelee ulospäin. Tänne Pohjois-Karjalaan jää kotimme tyhjäksi joulun ajaksi. Lapset kitisevät, jotta ”minä en kyllä sovi tänne, kun tuo on niin leveä.” Ei kun menoksi – tuumin ja ajattelen että tankki on täynnä polttoainetta. Sillä pääsee pitkälle. Pakkanen on äitynyt kireäksi. Yli -20 C- astetta mittari näytti. Tiellä on hyvä pito ja se on aurattu hyvin ajettavaksi. Tällä joulukuulla on satanut paljon lunta. Puolen metrin aurausvallit ovat tien varrella.

   Viimeinen viikko on ollut hirveätä tohakkaa. Vaimo on huolehtinut vaatteiden kasaamisen vähän yli viikon matkalle. Kuusi lastamme ja me aikuiset päälle tuhraamme vaatetta ison kasan. Joululahjoja on hankittu ja piiloteltu sinne tänne. Menomatkalle hankittiin vähän karamelliä. Viiden – kuuden tunnin matkalle tarvitaan kasa voileipiä, juomia, kahvipullo ja astioita, joista juomat nautitaan. Lapsetkin ovat innoissaan keräilleet reissussa tarvittavia vaatteita – ja vaimo on niitä melkein sitä mukaa vähennellyt…kun silmä välttää! Minulla oli viimeiseen päivään asti tosi paljon työkiireitä joten minun apuni on ollut sangen vähäistä.

   - ”Minulla on nälkä, anna leipää”, kuuluu noin tunnin kuluttua lähdöstä selvä kommentti takapenkiltä. Tätä toivovat toisetkin lapset.

   - ”Tuo pieree!”   - ”Iteppähän pieret”

Kaikki saavat leivän ja juotavaa. Etupenkkiläiset saavat myös kahvia. – ”Paljonko kello on?, tulee se Noita Nokinenän ohjelma. Vielä ehditään kuuntelemaan joitakin joululauluja ennen Nokinenää,” tiedottelen matkalaisille. Kaamosajan aurinko vähän näyttäytyy päiväsaikaan ja on tosi kirkasta – puhdas, valkea lumi, lumiset havupuut ja kuuraiset koivut luovat upean ajotunnelman. Usein kuitenkin mietin, mitä sitten jos auto tekee tenän. Ei kestä juuri ajatella. Nokinenän kuuntelun aikana ehdimme ajaa rapiat sata kilometriä, Oulujärven korkeudella.

   Vaimoni istuu jo rentona autossa, kun kuunnellaan radiota. Vatsatkin ovat saaneet vähän ravintoa.  – ”Nyt siellä mummi pesee taloa puhtaaksi vai paistaako pipareita”, kuuluu viereltäni.  – ”Minua pissittää” kuuluu useasta suusta takaapäin. – ”Ajetaan vielä vähän matkaa, älkää ajatelko koko asiaa”, tuumin. Jonkun ajan päästä on pysähdyttävä P-paikalle. Pakkanen on kiristynyt ja lapset toimittavat asiansa ripeästi ja palaavat pian auton lämpöön.

   Ilta alkaa jo hämärtyä kun ajelemme viimeiset kilometrit kotiin menevää tietä. Kerron siinä lapsillemme; - ”Tuossa asuu meidän yhteisiä sukulaisia. Tässä on paikka, johon tuolta yläpuolen vaaran lähteestä valuu vettä talvellakin tielle ja tekee siihen polannetta. Tuossa koulussa olen käynyt kansakoulun. Kylän osuuskauppa on hetimiten ja siinä kököttää minun mummola.” Luettelen talojen ja niiden omistajien nimiä. Nyt laskeudutaan joelle, jota myöten ajamme toiselle puolen jokea. Pian olemmekin mummolan pihassa.

   - ”Pääsitte perille, vaikka on näin pakkanen”, lausahtaa äitini ja lastemme mummi. Hän halaa herkästi jokaista meistä ja kehottaa menemään pian pirtin lämpöön. Tupa tuoksuu kodilta; ruualta, uunin lämmöltä, nurkassa seisovan kuusen tuoksulta ja tietenkin pipareilta. Matkan väsymyskin painuu unholaan kun pääsemme ruokapöytään nauttimaan mummon antimista. Kahvi tuoksuu hellalta. Ulkona pakkanen kiristyy. Laskevan ilta-auringon oranssinpunaiset säteet tuovat onnellisuuden tunteen meille kaikille. Täällä meidän on hyvä ottaa joulu vastaan. Täällä voimme rauhoittua, saamme nauttia ulkoilman kirpeydestä, paketoida loput paketit ja laittaa lapsille muistorikas joulu.