Veneellä mummolaan!            12.3.2024

Oikeanpuoleista jokiuraa myöten lähdimme veneellä mummolaan!

Olimme olleet täpinöissämme jo monta viikkoa. Äidiltä jossakin vaiheessa lipsahti, jotta tekisimme venereissun hänen synnyinkotiinsa, Ervastiin. ”Pääsemmekö kaikki mukaan” kyselimme? Vastauksina saimme pieniä myöntäviä murahduksia. Meitä oli kolme lasta 5 – 12 vuoden ikäisiä. Vanhempamme olivat olleet jo puolivälissä 40 vuotta, kun menivät naimisiin. Ihmeekseen he olivat saaneet vielä meitä peräti kolme. yhden tytön ja kaksi poikaa.

   ”Onpa vesi vähissä” tuumi äiti. Vene kopeloi pohjakiviä heti kotirannasta lähdettyämme. ”Tarkkaile Tyyne vähän kiviä ja neuvo mihin väistetään” sanoi äiti. Kotirannan sivuväylästä olivat uitonmiehet vähentäneet veden virtausta uittoa ohjaavalla padolla. Pääväylän virtaus oli voimakkaampaa, siellä piti varoa tukki- ja pölliruuhkia, kun uitto oli jo alkanut. Äitimme oli ikänsä asunut ison joen varrella ja veneillyt paljon, soutanut, sauvonut ja pyytänyt kalaa koko sulan veden ajan. Me lapsetkin olimme oppineet veneen kujeet, emmekä pelänneet siinä olemista. Päinvastoin, nautimme venekyydistä, varsinkin, kun sai vain olla kyydissä ja nauttia. Nyt veneen matka kävi alavirtaan ja veden liikkeen voima oli vähäistä koska koskia ei mummolan matkalle juuri sattunut. Matkan pituus oli alta 10 km.

   Äitimme toimi perämiehenä menomatkalla. Soutuvaiheita ei juurikaan tarvinnut tehdä. Kun uitettavat puut olivat harvemmassa tai joen toista rantaa ohjautuvia, silloin äiti souti matkan nopeuttamiseksi.

   Jo heti matkaan lähdettyämme aloimme kertoilla tuntemistamme taloista, uitonmiehistä ja näköhavainnoista matkan varrelta.

-         ”Aappola näkyy, vanhaäiti on pihalla”!

-         ”Veteläisen emännillä lämpiää sauna, ovat rantapyykillä”

-         ”Haaponiemen väki on kotosalla. Essa-setä vilkuttaa”!

-         ”Tässä alkaa nukuttamaan, otanpa nokoset” siskomme sanoo.

  ”Tulemme pian Ervastin lossin kohdalle, kun saksalaiset räjäyttivät sillan1944 syksyllä”, sanoi äiti, ”milloinkahan siihen saadaan uusi silta”? jatkoi hän. ”Tästä on vain vähän reilun kilometrin verran entisen kotini rantaan”.

Vierailutalolla oli tiedetty tulostamme ja eno sekä hänen vaimonsa olivat rantatörmällä vastassa meitä. Kyseltyään venematkamme ja kotikylämme kuulumiset, lähdimme kävelemään tilan taloille semmoisesta muutaman metrin lomasta. Talojen omistajat olivat aivan eri sukua, mutta tottuneet tulemaan toimeen kohtuullisen hyvin.

”Aukustilan vanha isäntä on alkanut hourata ja lähtee kalaan harva se päivä. On siinä pojilla vahdittavaa, kun hän köpöttelee

 alusvaatteissaan venettä kohti. Onneksi miehissä on kookkaita kavereitä ja pystyvät palauttamaan isänsä tupaan”, kertoilee Jussi – enomme meille. ”Onhan sillä Aukustilla jo ikää, mutta tuo ranta ja korkea törmä ovat kyllä vaarallisia”, sanoo äiti.

   Meille tarjottiin talon parasta ruokaa ja kahvipöydässä oli nisua ja leipäjuustoa. Leikkikavereita ei oikein ollut, sillä talon nuorimmatkin olivat jo lähes kakskymppisiä. Olimme yökunnissa ja vanhemmat ehtivät pohtia kylien kuulumiset, jopa vähän juoruilla kylien meiningeistä. Minä sain nukkua ns. siskonpedissä talon miesväen kanssa. Yöllä kuulostelin silloin tällöin kuuluvaa kirskahtelua? Se selvisi aamulla, kun enon vaimo kyseli minulta ”meidän pojat ovat kovia puremaan hampaita, purivatko ne viime yönä”? Sitäkö se olikin, tuumin hänelle.

  Paluumatkan vaivoja vähensi länsituuli melkoisella voimallaan. Kyllä siinä äidin hiki irtosi, kun koko matkan piti soutaa, vähän loppumatkalla hän sauvoi venettä. Avustimme äitiä kävelemällä lopun vajaan kilometrin matkan. Tyyne laittoi kumikengät jalkaan ja työnsi sauvoimella kivien oikealle tai vasemmalle puolen venettä, jotta äiti pystyi sauvomaan helpommin kotirantaan.