Ja sataa kans laariin..

 

 

Tämä sade, kevät ja vesi, jota on vain ojassa näkyvissä!

 

Ajatukset toivat hyvin kummallisia mietteitä???

 

IKUISESTI HAAVEAMMATISSA!

   Istuin korkealla tyhjän päällä, navetan takana. Tuore lehmänlannan haju leijuu hiljalleen ympärilläni. Napakka kevätpakkanen on laittanut puitteita, vaatetta riittävästi päälle, lakki päähän. Silti lautainen reikä on kylmän kalsea, kun siihen itsensä sovittaa. Vanha naulalaatikko on papereiden pitopaikka seinustalla. Ilmaviileät Yhteishyvät kököttävät siinä. Niiden tarkoitus on sekä sivistää lukunautintona ja myös siistiä paikkoja. On yksi artikkeli ylitse muiden. Titanic-laivan sisältö.

   Näin olen laivassa. Etsin unelmia. Muutan uuteen maahan. Siellä on intiaaneja ja monenlaista rikkautta. Ihmisten sulatusuuni, kaikista maista, kaiken värisiä, kaikille löytyy työtä. On mainareita, metsureita, rakentajia ja vaikka mitä. Uusia kieliä. Pohjoisen lumisia aarniometsiä, karhuja, kultaa. Kyllä sieltä löytyy paikka minullekin. Laiva keinuu ja keinuttelee muisteluihin, kotiin. Sinne jäivät kaikki rakkaat, äiti, isä, veljet, siskot, naapurin lapset ja koko kylä. Haikeus tuo vettä silmäpuoleen. Pian taas uuden ajattelu kuivattaa vedet ja usko parempaan huomiseen palaa.

   On kevätaamu jokivarren pöllipinon vierellä. Parkatut pöllit ja sullit vaaleine varsineen ovat omassa pinossaan. On hetki huilata. Hetki sitten sytytetty nuotio äityy jo lämmittämään kylmää kevätilmaa. Hikinen mies laittaa kintaansa pöllin päälle ja istahtaa siihen. Keikistangon päähän laitettu musta kahvipannu kohta kiehuu. Porot sekaan ja pienen pieni kiehautus, ässitetään sitä vielä vähän ja kohta maistuukin kahvi ruisleivän kanssa makoisalta.

   Ajatuskin lähtee liikkeelle. Mitä kaikkea ympärillä onkaan? Luonnon riemu kuuluu pieninä risahduksina metsästä ja nuotiosta. Kuukkeli tuo usein terveisiä elinvoimaisuudellaan. Mitä luoja on luonutkaan? Kaikki mikä näkyy ja tuntuu keväästä. Väritys on haasteellinen, valo rakastelee luontoa, oma nuori miehen mieli ailahtelee ilon ja utopioiden kanssa. Miten osaisin kaiken tämän värittää niin, että toisetkin siitä saisivat iloa, miten osaisin kirjata paperille tunteiden tulkkina nämä kokemukset. Kahvi haalenee, loppuu, kylmä hiipii hikiseen selkäpuoleen. Ylös, kintaat käteen ja parkkaamaan.

   Ja niitä on miljoonia, sääskiä, mäkäräisiä, paarmoja. Paljon on myös hilloja. Kaikkialla, ympäröivällä suolla näkyy vain keltaisia mättäitä. Karttuuhan niitä sankoonkin. Tämä on mieluista hommaa. Pojanklopin mietteet ovat vaan uusissa puissa? Jospa löytäisin hilloja, jotka olisivat nyrkin kokoisia!

   Kuuntelen radiota ja eritoten musiikkia, Tšaikovskin B-mollikonserttoa. Piano itkee ja nauraa minulle orkesteri mukanaan. Kuuntelen ja kuuntelen ja ajatus toimii myös yhdessä kuuntelun kanssa. Miten kukaan voi tulkita ihmisen sisintä näin. Miten kukaan voi soittaa niin, että säveltäjän ajatuskin leijuu ympärillä. Kuten aina, kun ihmisestä on kysymys, kysymys kysymyksen perään herää miettimään. Myös toive, jotta osaisin soittaa vaikka viulua, tai pianoa. Tuntisin nuotit, löytäisin niiden paikat soittimesta. Saisin panna itseni niin likoon, jotta soittimet alkaisivat elämään.

   - ”Taasko sinä haaveilet”? siskoni kyselee, ”parit seipäät pittää vielä tehä, ennen kuin on haaveiden aika, jatkaa hän.

   Kysyn itseltäni, olenko vain minä haihattelija, taivaanrannanmaalari? Kaikillahan meillä on aivot ja niiden toiminta on niin liukasta, jotta väliin niiden toimintoja katseleva saa helposti haihattelijan arvonimen. Olen siitä tosi ylpeä

 

 

 

MAISEMA JOTA KANNAN...

 

       Se on pätkä joesta. Se kokoaa alkuvetensä itäisen Suomen vaaramaisemista Kuusamosta ja virtaelee poikki Suomen väliin vuolaammin väliin hiljemmin kohden länttä, Pohjanlahtea. Se on Iijoki. Siitä pätkä on puolivälistä veden matkaa. Kurenkylän seudut.

      Lapsena, nuorena, aikuisena ja nyt vanhanakin katse kääntyy joen puoleen ensimmäisenä aamuisin ja melkein viimeisenä iltaisin. Minulle nyt harvemmin, kun on asuttava poissa joelta. Kylämme kohdan ranta-asujat kuulevat sen lähes läpi vuoden. Sen ääni on maaginen. Jos panet silmäsi kiinni ja pihalla kuuntelet jokea, voit arvioida jopa tuulensuunnan.

Yli 20 vuotta iästäni sain asua joen varrella. Sen ”takana”.  Kun lähdit kauppaan, kouluun, maalikyliin tai joentakaiseen naapuriin, oli aina ensin hankkiuduttava joen toiselle puolelle, ”Tuokaa vene” – oli selkeää kieltä rannan asuvaiselle. Sulan veden aikana joki ylitettiin pääasiassa veneellä ja talven voiman tullessa joki sai jäisen sillan melkein puoleksi vuodeksi.

Mikä joessa on? Jos aloitat joenvuoden kuten almanakka, maisema selkenee. Vuoden ensimmäiset kuukaudet se virtaa jääkannen alla – vain Honkasenkosken ääni kuuluu silloinkin. Maaliskuun lopulla jotkut alueet aukeavat sulaksi. Näistä meitä nuorena varoiteltiin. ”Elekää hiihtäkö tai laskeko sullaan”! Huhtikuu toi näihin suliin usein ensimmäiset joutsenet. Niiden määrä oli 1950 – 70 -luvuilla vähäinen. Siksipä niistä puhuikin koko kylä – olihan se kevään varhaisin airut.

Toukokuun alkupuolella alkoivat joen vedet hiljalleen nousta. Jäät irtosivat rannoista ja joen ylittäminen muuttui vaarallisemmaksi. Veneitä käytettiin silloin apuna. Ilmojen lämmettyä joki paisui. Jääpato oli varsinainen kevään tuoja. Ihminen tuntee todella pieneksi itsensä katsoessaan mahtavaa kilometrien pituista jääpatoa joka ryskyen etenee jokiuomassa, milloin mihinkin suuntaan. Muutamassa tunnissa vesi voi nousta 4 – 5 metriä,  ja aina kun on mahdollista se purkautuu matalammista rantakohdista uomastaan pois. Aikanaan joki vapautuu ja jääpaosta on muistona rannoilla olevat mahtavat jäälautat.

Kevät kesää jo tavoittelee. Rantojen jäätelit sulavat pois ja sinne saapuvat jokivarren linnut ja rantaroskia lakaisevat hilpeät kylän tytöt varpuluutineen ja nuotioineen. Sitten maisemaan tulevat uitonmiehet. Joki tarvitsee ”aidat”: puomit, pukitukset ja vastuut, jotta uitettavat tukit ja pöllit voivat lasketella vuolaammassa vedessä kohti määränpäätään. Joissakin taloissa liotellaan joen vedessä naudanvuotia. Ennen liottamista niitä oli käsitelty erinäisillä pajunkuori- ja suopa-aineilla, jotta karva saataisiin helpommin irtoamaan. Sitten vuodat kiinnitettiin puuvarteen joka kiinnitettiin joen pintaan niin, että vuota oli vedessä koko viikkojen liotusajan.

Tulee kesäkin hiljalleen. Saunarantoihin kannetaan isot rantapadat ja laiturintapaiset. Tulet patojen alla kertovat emäntien kevätpyykkiaikojen tulleen. Taloista pestään ”kaikki” – matot, lakanat ja flanellivaatteet keitetään ja virutetaan joen vedellä. Saaveja on silloin useampia.

Jokivarsi elää. Luutatyttöjen ilona purskahtelevat kiljahdukset, uitonmiesten karkeammat huutelot – ”sauvo, sauvo..” Emäntien tasaisemmat touhut pyykkirannoillaan.  Hyklyt, sipit, kuovit ja muut rantojen linnut huutelevat lisääntymisintoaan. Kesän kuluessa joki antoi meille uimataidon, kuljetti tukit ja pöllit jokisuulle Iihin ja sieltä tehtaitten käyttöön. Ennen Iijoen valjastamista siitä keväisin pyydettiin lohta, kesäisin haukea ja harreja sekä lohen penikoita – kilttuja. Syksyisin syttyivät tuohusvalot ja näin hankittiin kalaa ruokapöytiin.

Syksy tuli silloinkin joka vuosi. Joenvarren asukkaille se oli vaarallista aikaa. Ilmojen jäähdyttyä joen vesi alkoi laskemaan hyyhmää – kuin lunta vedessä. Se sotki veneet ja teki rannan jäiseksi ja liukkaaksi. Näin joen kautta aiheutui paljon myös huolta ja vaivaa rantojen asukeille.

Maisemassa jota kannan on joki elämänvoiman antaja. Väripaletin kaikki värit ja välivärit voi löytyä eri vuodenaikojen joen väreinä. Kevään hehkuvat värit muuttaneiden rantalintujen äänien kaikuessa, syksyn purppuraiset ja myöhemmät kylmän kalseat värit. Taivaan kaikki ilmanvärit näkyivät myös joen väreinä.

Tällainen maisema valoi myös ihmisiin tyytyväisyyttä, kun kaikki Luojan luoma kauneus ja vedenanti monella tapaa hoiti heitä sielun ja ruumiin osiltaan. Vaikka aika on muuttanut joen varrella monia asioita, se virtaelee edelleen lapsuuteni kotikylän kohdalla maisemassa jota kannan.