Joulukalenteri

Sunnuntai 9.12.2018

Lapsuuteni koulussa saimme käyttöömme vesivärit/ akvarellit. Värejä oli kuusi. Ne olivat kiinnitettyinä liimalla pahvikansiin. Näistä opin asian, jotta kovin monia värejä ei tarvita - kun niistä voi rakennella kymmeniä jopa satoja eri vivahteita. Oikealla oleva asetelma on lähes ensimmäisiä töitäni. Jo näistä väreistä huomaa minulle mieluisimmat värit. Oranssiin ja violetinpunaiseen väriin tartun melkein aina ensimmäisenä.

Usein miellämme kaamoksen väreiksi harmaan, tumman ja mustan. Siinä olemme väärässä, ainakin näillä korkeuksilla Suomea.   - Lähdetäänkö poika heinän hakuun Kokkovaarasta? Isäni kyselee.   Olin siihen heti valmis. Hevosreen päälle laiteltiin heinähäkki. Se sidottiin köysillä kiinni rekeen. Pohjalle otettiin pari manilasäkkiä heinillä täytettyinä. Näiden päällä istuimme. Ja sitten vain matkaan.    Perheellemme oli sodan jälkeen saatu niin sanottu kylmän tilan oikeudet. "1945 säädetyn maanhankintalain mukainen asutustila, jolla ei ollut kunnollisia rakennuksia."  Näin vanhempamme saivat metsäpalan ja lainaa, joiden turvin meille rakennettiin uusi talo (asutustilan puolitoistakerroksinen) ja navetta. Suolle, jonne menimmme heinää hakemaan, oli kuokittu puolitoista hehtaaria peltoa. Sieltä saimme vähän viljeltyä heinää lehmillemme. 

Matkalla ei paljoakaan puheltu. Katseltiin ympäristöä. Eläinten jälkiä näkyi paljon. Teeriä istui puissa urpuja syömässä. Hienoinen lumisade oli hupenemassa ja pakkasherra heräili joulunalussäähän. Heinäkuorma saatiin nopeasti valmiiksi. Paluumatka alkoi. Hevosilla on tapana askeltaa rivakammin kotiin päin. Niin nytkin. Isä joutui monet kerrat hiljentämään suitsilla vauhtia pahimpiin mutkiin tultaessa. 

   Heinäkuorman päällä lekotteleminen oli joka kerta mukava kokemus. Reki huojahteli ja samaa tekivät kuorman päällä matkaajat. Hämärä hiipi maisemaan. Laskeuduin pitkälleen heinien päällä. Taivas oli jo lähes selkeä. Ilma jäähtyi nopeasti. Maisema oli värejä täynnä. Taivaa

lla vuorottelivat kylmä keltainen, kylmä punainen (magenta) ja sinisen eri vivahteet. Näiden värien "jäämät" näkyivät kaikkialla luonnossa. Lapsuuden kokemuksista nämä iltapäiväiset heinäretket ovat piirtyneet sisimpääni voimakkaasti. Ehkä sieltä on lähtöisin minun taiteiluni värikylläinen maailma. 

   

Joulukalenteri

Lauantai 8.12.2018

Valo auringon

takaisin heijastuu

kun pakkasukko pilvet poies vie.

Ladut sähköttömän kylän

 taloista taloihin aukenee.

Narskuvat sukset ja kepit

ura kallellaan puolipimeä

lähimetsässä näkee

ja vaikka mitä?

Nuoruudenajan lapsien mieliteot eivät digiaikaa kaivanneet. Kaveruus, yhdessä tekeminen, joista tänään paljon puhutaan, olivat totisinta totta. Me olimme joko naapurissa ideoimassa mukavaa, tai sitten oltiin jokitörmällä laskemassa mäkeä. Kuutamolla mäenlasku oli juhlaa.

Ulkona oli kaamospimeää. Siihen satoi lunta ja pimeys vain lisääntyi. Naapurin pirttiin kerääntynyt ukkokööri oli vauhdissa.

   - Kyllähän se minun uneni tiesi, jotta poika jää sotatantereelle, nimetön kalle sanoi ja jatkoi: - Suuri lakana lensi unessa hänen kotinsa yli.

   Meitä oli pieni porukka lapsia naapurin pitkän pöydän alla piilossa. Tilleyn valo ei paljastanut meitä. 

   - Kuunnellaan hiljaa, taas ne kertoo sotajuttuja, naapurin tyttö sipisi meille piilossa olijoille.

   - Ei mennyt monta päivää, kun naapuriin tuotiin viesti pojan kaatumisesta, nimetön jatkoi.

   Näitä tarinoita jatkui ja jatkui. Meidän pelkomme vain kasvoi ja olimme niin vieretysten, kuin oli mahdollista.

   Puheenaiheet vaihtelivat. Onneksi meille lapsille, tällä kertaa sotajutut loppuivat lyhyeen. Liekö talon emäntä ilmaissut meidän olomme pöydän alla.

   - Vaihoin sen meidän valakon mustalaiselle ja sain aivan hirveän pedon meidän talliin, isäni kertoi. Peto se on. Kun menen viemään heiniä talliin ja jos lyhty ei ole mukana, aukaisen varovasti tallinoven, kuulostelen hevosen asentoa. koska seinän puolelta ei uskalla heiniä viedä sisään, se kyllä painaisi minut seinää vasten. Pimeässäkin sen silmien valkuaiset välähtelee. Huomenna lähden niiden tummien perään. Kuulin niiden olevan naapurikylällä päin. Peruutan tuon kaupan. Muuten tämä hevonen olisi kyllä ravakka liikkeinen, hyvä vetämään kuormaa, mutta nuo ilkeät oireet eivät sovi meidän hevoselle.

   - Joko se Vaaran tie on saatu hyvään kuntoon? Siellä sitä on iso savotta tulossa. Kymmeniä hevosia sinne tulee. Taitaa tekomiehistä tulla uupelo, isäntä toisesta naapurista sanoi.

   - Sinne on jo lanattu tien pohjaa. Ennen joulua varmasti pehmeimmätkin suopohjat ovat riittävän lujia, jotta savotta pääsee alkamaan. Minulla on tuo virstapasa siksi hyvässä kunnossa, jotta lupasin alkaa jäävyttämään sitä tietä, isäni kertoi.

    Sain olla muutaman kerran isän mukana, kun hän ajoi vettä varsitielle. Herätys oli keskiyöllä. Pakkanen oli kireä. Vain kuu valaisi touhujamme. Hevonen ajettiin lähelle hetettä. Pumppu oli käsikäyttöinen. Se oli tehty laudoista. Sen sisällä oli mäntä. Niin vain semmoisilla vehkeillä pumpattiin vesi(virsta)pasaan lähteestä. Aikansa rehkittyään isä sai pasan riittävän täydeksi. Sitten hevonen varsitielle, hana auki ja hevoselle myös urku auki (kuten isäni sanoi hoputtaessaa hevosen mahdollisimman nopeaan menoon). Vesi levisi varsitielle - silloin tällöin veden mukana läiskähti sammakko veden mukana. Veden jäädyttyä tiehen ja siihen aurattuihin hevosreen uriin, toinen hevonen veti urat taas jäisiksi ja liukkaiksi hevosten vetää. Tämäkin vaaran varsitie oli suunniteltu kulkemaan lähes aina vähän alamäkeen, kohti jokirantaa. Soita ja korpia käytettiin suunnitelussa apuna. Jyrkempiin paikkoihin karsittiin kuusen oksia, jotta reen vauhti ei olisi noussut liian suureksi.

   Näin saatiin isot valtion metsien savotat hoidettua, aluksi hevosvoimin, myöhemmin traktorien voimin. Joki oli vielä valjastamaton. Iijoen alkulähteet ovat lähes Venäjän rajalla. Monia pienempiä jokia ja puroja myöten talven savotoiden tuloksia uitettiin kohden Pohjanlahden rannalla olevaa sortteerauspaikkaa. 

Joulukalenteri

Perjantai 7.12.2018

Nuorena ihmisen tekee mieli kokeilla! Nykykansa käyttäisi sanaa innovoida! Oikella tulos, kun innovoin eläkeiän alussa? Taulun nimi on Solusta ulos? Hm! Sivelin maalia käsiini ja painoin niitä lähes kuivaan pohjaan - tulos??

   Lokakuusta lähtien joet, sen mutkat, kosket myöhemmin, saivat jääpeitteen. Talven tulon "kovuus" oli ratkaisevaa. Vanhempamme varoittelivat; -Älkää menkö vielä kokkeilemaan jäitä, ne eivät kestä!

   Uskoimmeko vanhempiamme? Kyllä varmaan jonkin verran. 

   Olimme jälleen naapurin tyttöjen kanssa kokeilureissulla. Olin hakenut mukaani kirveen rantteelta (halkojen tekopaikka). Pakkaspoika auttoi vaatteiden valinnassa. Riihirantaa kohden käveleskeltiin. Väliin mentiin aivan kosken tuntumaan, kokeiltiin rantajään lujuutta. Vesi äänteli virratessaan matalaa kivikkoista sivu-uomaa myöten. Suppoa oli jäätymässä pintakivistä ylävirtaan. Se tuotti hypnoottiselta kuulostavan kohinan. Meillä ei ollut kiirettä. Riihirannalla oli pari pientä lamperoista. Jääpinta peitti ne . Varovasti astuimme jäälle. Se kantoi hyvin, ei ritissyt. 

   - Teen avannon tähän ja katsotaan, miten vahvaa jää on, sanoin.

   Toiset siirtyivät vähän kauemmas ja minä heiluttelin kirvestä. Jäästä pärskähteli kimpaleita. Sitten jää rikkoontui. Se tapahtui niin nopeasti, jotta vauhtia ei voinut pysäyttää ja kirves livahti jään alle.  Ei se meitä haitannut. Paluumatkalla laulelimme, kirves Riihirannalla...

   Olin tulossa koulusta, ehkä ekaluokalta. Kolmen ja puolen kilometrin matka ei juuri rasittanut, kun hitaasti kiiruhtaen eteni. Naapurista kotiin päin on saari pienen jyrkänteen alla. Se on osittain mantereessa kiinni ja osittain välissä on pudas. Kun vesi ei virtaa, se jäätyy ensimmäisenä. Minua kiinnosti, miten vahvaa jää jo olisi. Laskeuduin lumista rinnettä alas putaan luo. Veden rajaan kuivanut kortteikko oli jo kestävän jään sisällä. Kävelin sitä ja aloin kokeilemaan sileän jään kohtaa. Tiesin, että sillä kohtaa ei ollut paljoa vettä. Eikä jää tietenkään kestänyt minua, vaan murtui allani. Upposin jäähän kainaloita myöten, mutta pääsin kuitenkin omin neuvoin pois. Kylmä tuli heti vaatteiden kohmettuessa päälleni. Sarkahousut imevät runsaasti vettä. Äitini oli katsellut ikkunasta jo monet kerrat viipymistäni. Olipa lopulta upeaa päästä kotiin ja saada kohmeiset vaatteet päältä, uutta lämmintä päälle ja sisälle lämmintä juomaa.

   Luistelua harrastettiin nuoruudessani jonkin verran. Isä teki luistimet meille. Puusta muovailtiin alusta, johon istutettiin luistinterä. Meidän luistinterät olivat viikatteista pajassa taottu ja hyvin teräviksi tahkoten hiottu. sitten ne istutettiin puualustaan. Siihen oli kairilla väännetty rei'ät nahkahihnoja varten. Näillä luistimet kiinnitettiin omiin kenkiin, useimmiten kumikenkiin. Syystalvisilla rantajäillä luistelimme. Kerralla ei voinut olla kovin kauaa luistimet jalassa. Muistan, miten nauhat kiristivät jalkoja ja niitä alkoi herkästi palelemaan.

   Jään, supon, virtaavan kosken kanssa opittiin elämään. Jopa lapset kunnioittivat veden olemusta. Hukkumisia tapahtui joka vuosi, meidän kylämme säästyi sellaisilta pitkiä aikoja. Näihin aikoihin joulukuulla oli joki jäässä.

  

Joulukalenteri

Itsenäisyyspäivänä 6.12.2018

Voimalla värin !

Kuin Suomi ikään

räpiköiden lentoon lähti

ilmaa siipien alle

äitiemme, isiemme työllä, sisulla 

uskolla, luottaen korkeimman voimaan ja johtoon!

Tahtoa, taitoa, intoa

on kansamme etsinyt 

siitä kuokkinut kiinteän pellon

odottaen satoa, leipää

usein pakkanen puraissut on

tahtoakin koeteltu on

päivästä toiseen 

uuteen aamun sarastukseen

kansamme noussut on.

Metsän puut, voimien voitelulla

tehtaisiin herunut

paperiksi silputut.

Pitkä tie

satain vuosien kasvut

hetken sahoilla kaadetut

jokia, järviä uitetetut.

Tervaa laivoihin venään maan

laivat silloin puuta.

Laivat rautaa

terva ei niitä auta

oli keksittävä muuta

malmit järvistä

ruukit kuumumaan

sisulla innovoitiin

Ruuaksi kalaa järvistä

lintuja, poroja, hirviä metsästä

joku kanttura lypsämään navettaan

kiirettä ei ollut rikastumaan

eikä auttanut se oisi

vaikka kuinka?

Veljet veljeä vasten taisteli

vihollinen heidät yhteen vei

omaa maata anneta ei!

Luojan tahto näin oli

saamme asua vapaassa maassa.

Torat, riidat, kateus, kauna

pahan enteitä ovat

koko globaalin maailman.

Mistä löydämme sovun samanlaisen

kun ei olis toraa, riitaa,

kateutta ja kaunaa?

Tarvitsemme sopua ja rauhaa!

Paavon mietteitä itsenäisyyspäivän aamuna

kun vaimo heräili nukkumasta

kun lippa tankoon nostettiin!

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille.

Joulukalenteri

Keskiviikkona 5.12.2018

Taulun nimi on 

ÄHÄKUTTI!

Aiheeni tänään on joulunalusajan evakkoretki Pudasjärveltä Mäntsälään 1944.

Tapahtui eräänä päivänä emolehmätuottajien ja konsulenttien matkalla Tanskan Jyllantiin. Ryhmämme oli ollut pitkän päivän linja-autolla liikkeellä Ruotsin kautta Tanskaan. Olimme käyneet useilla limousinetiloilla ja nähneet toinen toistaan upeimpia pihvirotuisia karjoja. Mahtavia sonnien takapäivä, upeita, vasikoitaan puolustavia emoja ja karjaansa ylpeinä esitteleviä tanskalaisemäntiä ja -isäntiä.

Tässä kuvassa on Belgian sininen - rotuinen emo vasikkansa kanssa.

   Ilta oli saavuttanut matkalaiset ja vatsalaukut kirnusivat - jotta tuokaa ruokaa, vatsa hankaa selkärankaa. Niin vain pääsimmekin upeaan tanskalaiseen ravintolaan. Ja me söimme! Ruokapöytämme keskellä oli korotettu alue, jolta saimme ottaa lautasillemme evästä, mainioita tanskalaistyyppisiä lihoja, juustoja - eikä ne kaikki ruokalajit mieleen palaudu. Erikoisinta kaikesta oli, jotta luultuamme että tarjoilu on päättynyt, tuotiin jokaisen eteen kullanhohtoinen, upporasvassa paistettu kala. Tietenkin söimme sen? Oli hyvää, vaikka mahat olivat jo täynnä?

   Retken ja tämän illan kuluessa sain tutustua erääseen herraan, jonka kotitilalla, Mäntsälässä oli perheeni saanut viettää muutamia kuukausia evakkopäiviään syystalven 1944. Tämä rusettikaulainen herra oli ollut sodan ajan Englannissa. Tanskan retken jälkeen sain työni puolesta käydä Mäntsälän herran kotitilalla.

   Evakkoretkemme Mäntsälään syyskaudella 1944 alkoi siitä, kun saksalaiset lähtivät poistumaan Suomesta Jäämerta kohden. Oli odotettavissa, jotta voisi tulla Pudasjärvellä taisteluita ja poistuvien sotilaisen tihutöitä. Näitä tapahtumia lähdettiin pakoon. Kuorma-auto ajoi meidät kohden Oulua. Olimme kuulemma ressun peittämällä lavalla. Vanhukset, lapset ja naiset. Vain muutamia miehiä oli mukanamme. Isäni oli yksi näistä. Hän oli paleltunut pahoin talvisodassa ja oli näin ollen kotirintamalla. Itse olin vain 3 ja puoli vuotias, joten muistan vain vähän tästä reissusta. Oulussa me siirryimme junaan, joka lähti kohden etelää. Menomatkalta on jäänyt mieleeni muistikuva. Junailija oli saanut tiedon, jotta junaa voidaan pommittaa. Juna pysähtyi, väkeä siirtyi pois vaunuista. Minä konttasin istuimen alle ja pelkäsin! Varmaan tämän vuoksi asian muistankin. 

   Mäntsälässä oloajasta muistan omenapuut, Inkerin evakot, joiden puhetta ei ymmärtänyt. Inkeriläiset olivat kovin peloissaan, kun heille oli tulossa pakkosiirto takaisin Venäjälle. Meitä oleili monta perhettä saman tilan alueella. 

   Paluumatkasta ja -ajasta ei ole minulla muistitietoa. Kylämme taloista ei ollut poltettu yhtäkään. Vähäiset arvotavaratkin olivat säilyneet varkailta. Naapurin radio oli heidän latonsa heinien peitossa ja oli siellä säilynyt. Muistan, jotta kotiin paluu oli kaikkien tunteisiin koskettavaa. Yhtään kuivaa silmää ei varmaan niinä päivinä näkynyt. Vaatimatonkin koti näytti varmaan kaikkien mielestä kultaiselta. 

Joulukalenteri

Tiistai 4.12.2018

Oliko enne vai tarkkaan valittu. Näin käy papalle noin 13 aikoihin - jotta on mukavaa mennä vaaka-asentoon, parkkiin, päivänokosille. Vielä mukavammalta olo tuntuu, jos mummun saa viereen loikoilemaan!

   - Vanttuut ja kengät uunille kuivumaan! Tehän ootta aivan märkiä. Täällä on ruoka valmiina, äiti venkuili lapsiaan katsellen.

   - Maha täyteen. Hakekaa sitten kelkalla halkoja pirttiin. Ottakaa niitä kuivakaishalkoja hellaan ja koivuhalkoja tupaan, isä jatkoi.

   Kyllä ruoka maistuikin. Äiti oli tehnyt perunalättyjä uunipannulle. Siihen oli sekoiteltu vähän lihaa. Päälle oli höystämään aseteltu muutamia läskinahkanpaloja. Sekaan oli lisätty vähän vettä ja suolaa. Peruna-/pottulätyt olivat maukkaimmillaan, kun ne olivat reunoiltaan ruskistuneet palamisen rajoille asti. Ruskea, kuperaksi kypsynyt siannahka maistui makealta. Siihen vähän ruisleipää, voita päälle ja maitoa. Se oli juhla-ateria. Päivän olimme olleet koulussa. Heti sieltä tultua olimme menneet isonkuusen luo laskemaan mäkeä. Pakkasta oli parikymmentä astetta, mutta hiki tuli mäenlaskussa. 

   - Lasketaanko mäkeä illallakin? Naapurin poika kyseli. Nyt varmaan näkyy kuu, rinteessä on valoisaa.

   Lämmin ruoka loikoili vatsassa. Vähän raukaisikin. Halot haettiin pirtin uunille, jotta ne syttyisivät ja palaisivat seuraavalla lämmityksellä hyvin. Navetalle vintattiin vettä, samoin pari sankollista tupaan. Alkoi jo hämärtää. Pirttiin sytytettiin lyhty palamaan. Sen valo oli jokseenkin olematon, unettava. Nurkat jäi pimeiksi. Pienempänä leikittiin hämäräpiiloa. 

   - Nyt se lankesi, siskoni totesi.

   Alhaalta, lähes näkymättömäksi jäävästä rinteen lumikinoksesta kaivautui esiin naapurin poika. Sieltä kuului kovaa mekkalaa: - Suksi meni poikki. Aivan uusi suksi.

   Tällä kertaa mäen laskeminen jäi siihen. Naapurin poika läksi kävellä linttaamaan kotiin epätasaista hevosen reen jälkeä. Hän käveli horjuen, kun joka toinen askel sattui hevosen jalan muovaamaan koloon. 

   Kaikilla meillä oli kotona tehdyt sukset. Niissä oli nahkamäystimet. Nokkakengät sopivat milloin paremmin ja milloin huonommin mäystimiin. Kengän alle jäävään kohtaan oli yleensä laitettu pyöränkumin pätkä nauloilla kiinni. Lauhemmalla kenkien alle tahtoi tarttua lunta ja se haittasi hiihtoa. Suksikepitkin olivat kuivatetuista kuusipuista tehdyt. Joka taisi hyvin keppien tekemisen, sai aikaiseksi kevyet, mukavat hiihtämisen apuvälineet. Nahkainen sompa ja nahkaraksi toiseen päähän.

   -Toin tuon joulutavaralaatikon vintiltä. Pitäisi varmaan joitakin joulukoristeita rakennella uudelleen? Äiti totesi navetalta tultuaan. 

   Vanhemmat tuoksahtivat navetalta. Sankossa oli lämmintä maitoa. Separaattori oli valmiiksi aseteltu ottamaan maito säiliöönsä. Sitten se käsin väännettiin pyörimään ja hiljalleen kahdesta torvesta alkoi tulla kurria ja kermaa. Separaattori oli keskipakoisvoimallaan heittänyt kerman keveämpänä (rasva) toiseen putkeen ja kurrin toiseen putkeen.

   Näin tavellinen maalaistalon päivä eteni adventin aikaa kohden joulua. 

  

Joulukalenteri

Maanantai 3.12.2018

Elämä alullaan!

Saimme olla tämän pienen, Luojan luomuksen kastetilaisuudessa eilen. Vauva on neljättä alenevaa polvea vaimostani ja minusta. 

Nämä ovat ikimuistoisia juhlia ja joka kerta sydämen sisimpään ottavia.

Äitini ja isäni avioituivat vähän ennen toista maailmansotaa. He olivat jo aika iäkkäitä silloin. Äitini siskon perhe myi palan kuusikko-koivikko-rämettä vanhemmilleni Iijoen rannalta. Sinne, suojaisan kuusen alle he pystyttivät veneen puolikkaan, lähelle jokitörmää. Sen eteen tehtiin keittopaikka kivistä ja tiilistä. Siinä äitini keitteli kesän ajan kahvit ja ruuan rakentajille, jotka kokosivat hirsikehikkoa pystyyn. Vanhasta riihestä, joka oli ostettu toiselta puolen jokea, ja siellä purettu hirsi hirreltä ja ajettu talvella uudelle syntypaikalleen. Siitä tuli talo nimeltään Pellonpää. Riihi oli vielä hyvähirsinen, noin 30 - 40 neliötä pohjan pinta-alaltaan. Uuden kehikon lattiaksi tuli multipenkki, jota peitti leveät lankut lattiana. Ikkunat olivat kolmeen suuntaan, naapuriin, joelle ja pihalle. Talon toiseen päätyyn oli rakennettu laudoista porstua, jonka perällä oli kahveri - ruokakomero. Melko pian isäni rakensi maakellarin, johon käveltiin joen puolelta. Se oli viileä kesäisinkin. Talon neliöistä nielaisi melkoisen palan suurehko uuni. Se hoiti lämmityksestä ja toisella sivulla siinä oli hellapaikka ruuan laittamisekti. Uunin päällyskin oli niin iso, jotta siellä oli kätevää kuivatella vaatteita, jopa vaikka istuskella. Jokaiselle talolla piti olla sauna ja sellaisen vanhempani rakensivat joen partaalle. Pieni navetta oli rakennettu myös alkuvuosina. Äitini sai kotoaan lehmän. Se oli elintärkeän maidon ja joskus jopa voin lähde. Pihakaivo oli myös sekä ihmisten, että eläinten veden huolehtimiseksi tärkeä. Joskus talvisin vesi laski niin alas, jotta kaivo ehtyi ja vettä keinoteltiin joesta ja navetan muuripataan kerättiin lunta avuksi. 

   Vanhasta riihestä oli kehkeytynyt melkoisen lämmin talo. Pakkasilla ikkunoiden alaosiin kertyi jäätä ja vuoteessa piti olla hyvät peitot, jotta pysyi lämpimänä.

   Tällaiseen taloon synnyin heti kohta välirauhan (Moskovan rauhan) alkuaikana, huhtikuulla. Paarmuskana oli ollut isäni äiti. Kaikki oli mennyt kohtuullisen hyvin. Nimen minulle antoi "kyläpäällikkö". Näitä ei varsinaisesti ollut, mutta tiedän, jotta Säkki- Antti on minut nimennyt. Kirkonkylään kotoani on lähes 40 km. Myöhemmin, kinkereillä, on minutkin kirjattu papinkirjoihin?

   Usein ihmettelen ihmisen kykyä selviytyä elämässä vastaantulevista asioista. Vanhempani asettuivat joen rannalle, korpeen. Sinne he ostivat vanhoja rakennuksia, joista pala palalta rakennettiin talo, navetta ja sauna. Äitini ja isäni olivat erittäin käteviä käsistään. Vesikelkat, saavit, puukot, hevosten länget, veneet muun muassa syntyivät isäni käsissä. 

   Olemme päivittäin siirtymässä kohden Joulun Lapsen syntymää. Hän syntyi vaatimattomiin olosuhteisiin, tallin seimeen. Ihminen on hyvän varjeluksen suojassa, tähän saamme luottaa vielä tänäänkin.