Joulukalenteri

Lauantai 8.12.2018

Valo auringon

takaisin heijastuu

kun pakkasukko pilvet poies vie.

Ladut sähköttömän kylän

 taloista taloihin aukenee.

Narskuvat sukset ja kepit

ura kallellaan puolipimeä

lähimetsässä näkee

ja vaikka mitä?

Nuoruudenajan lapsien mieliteot eivät digiaikaa kaivanneet. Kaveruus, yhdessä tekeminen, joista tänään paljon puhutaan, olivat totisinta totta. Me olimme joko naapurissa ideoimassa mukavaa, tai sitten oltiin jokitörmällä laskemassa mäkeä. Kuutamolla mäenlasku oli juhlaa.

Ulkona oli kaamospimeää. Siihen satoi lunta ja pimeys vain lisääntyi. Naapurin pirttiin kerääntynyt ukkokööri oli vauhdissa.

   - Kyllähän se minun uneni tiesi, jotta poika jää sotatantereelle, nimetön kalle sanoi ja jatkoi: - Suuri lakana lensi unessa hänen kotinsa yli.

   Meitä oli pieni porukka lapsia naapurin pitkän pöydän alla piilossa. Tilleyn valo ei paljastanut meitä. 

   - Kuunnellaan hiljaa, taas ne kertoo sotajuttuja, naapurin tyttö sipisi meille piilossa olijoille.

   - Ei mennyt monta päivää, kun naapuriin tuotiin viesti pojan kaatumisesta, nimetön jatkoi.

   Näitä tarinoita jatkui ja jatkui. Meidän pelkomme vain kasvoi ja olimme niin vieretysten, kuin oli mahdollista.

   Puheenaiheet vaihtelivat. Onneksi meille lapsille, tällä kertaa sotajutut loppuivat lyhyeen. Liekö talon emäntä ilmaissut meidän olomme pöydän alla.

   - Vaihoin sen meidän valakon mustalaiselle ja sain aivan hirveän pedon meidän talliin, isäni kertoi. Peto se on. Kun menen viemään heiniä talliin ja jos lyhty ei ole mukana, aukaisen varovasti tallinoven, kuulostelen hevosen asentoa. koska seinän puolelta ei uskalla heiniä viedä sisään, se kyllä painaisi minut seinää vasten. Pimeässäkin sen silmien valkuaiset välähtelee. Huomenna lähden niiden tummien perään. Kuulin niiden olevan naapurikylällä päin. Peruutan tuon kaupan. Muuten tämä hevonen olisi kyllä ravakka liikkeinen, hyvä vetämään kuormaa, mutta nuo ilkeät oireet eivät sovi meidän hevoselle.

   - Joko se Vaaran tie on saatu hyvään kuntoon? Siellä sitä on iso savotta tulossa. Kymmeniä hevosia sinne tulee. Taitaa tekomiehistä tulla uupelo, isäntä toisesta naapurista sanoi.

   - Sinne on jo lanattu tien pohjaa. Ennen joulua varmasti pehmeimmätkin suopohjat ovat riittävän lujia, jotta savotta pääsee alkamaan. Minulla on tuo virstapasa siksi hyvässä kunnossa, jotta lupasin alkaa jäävyttämään sitä tietä, isäni kertoi.

    Sain olla muutaman kerran isän mukana, kun hän ajoi vettä varsitielle. Herätys oli keskiyöllä. Pakkanen oli kireä. Vain kuu valaisi touhujamme. Hevonen ajettiin lähelle hetettä. Pumppu oli käsikäyttöinen. Se oli tehty laudoista. Sen sisällä oli mäntä. Niin vain semmoisilla vehkeillä pumpattiin vesi(virsta)pasaan lähteestä. Aikansa rehkittyään isä sai pasan riittävän täydeksi. Sitten hevonen varsitielle, hana auki ja hevoselle myös urku auki (kuten isäni sanoi hoputtaessaa hevosen mahdollisimman nopeaan menoon). Vesi levisi varsitielle - silloin tällöin veden mukana läiskähti sammakko veden mukana. Veden jäädyttyä tiehen ja siihen aurattuihin hevosreen uriin, toinen hevonen veti urat taas jäisiksi ja liukkaiksi hevosten vetää. Tämäkin vaaran varsitie oli suunniteltu kulkemaan lähes aina vähän alamäkeen, kohti jokirantaa. Soita ja korpia käytettiin suunnitelussa apuna. Jyrkempiin paikkoihin karsittiin kuusen oksia, jotta reen vauhti ei olisi noussut liian suureksi.

   Näin saatiin isot valtion metsien savotat hoidettua, aluksi hevosvoimin, myöhemmin traktorien voimin. Joki oli vielä valjastamaton. Iijoen alkulähteet ovat lähes Venäjän rajalla. Monia pienempiä jokia ja puroja myöten talven savotoiden tuloksia uitettiin kohden Pohjanlahden rannalla olevaa sortteerauspaikkaa.