Mikä ihme ihmisen eloa vaivaa?

Kun vatsan seudulle ihraa kaivaa!

Alkuun takamus housuissa vitsin lykkää

nämä puristavat! Vedä vatsaa sisään.

Vyön reikiä lisätä hiljalleen pitää?

En kait ala lihomaan?

Kahvipöydän luota toisen kahvipöydän luo

käy sällin auvoinen tie

Piirakoita, sultsinoita, nisupullaa?

Sinua varten juuri leivottuja

Ei hennonut leipojien mieliä pahoittaa

otin yhden, otin toisen – nyt ei kyllä sovi enää

Ihme ja kumma, kun nälkä vaan alkaa taas koukuttamaan

Rasvoista ja sokereista ei valkuaista pakkaa löytymään

eikä kuitua suoliston täytteenä niissä ole.

 

Itsesääli se vaan pukkaa vastaan

kun hoikat ohitse sipsuttelee

minä vaan mahaani heilutellen eteenpäin puhkun

mitä pienet verenpaineet

mitä jalkojen mustat suonikohjut

ja huomenna kyllä aloitan nuukailun

niin minkä perään – sokerin ja muun makean?

sitä kestää usein päivää kaks

ja sitten taas se maistuu niin makeaks

ja unohtuu hyvät aikeet

 

Röllyköitä, ryllyköitä, lihavia möllyköitä!

Tunnen nuo suomalaiset sanat mielessäni

Ne eivät juuri mairittele minua

Mutta minkäs teet?

Lohtu 

Olet pieni itu, lapsi, joka kohdun suojassa majailet,

Luojan luoman, suojaisimman paikan alhossa.

Vaistomaisesti lohtua tarvitsette molemmat, niin kasvava lapsi,

kuin hänen äitinsä.

Kun selkänikamien päällä makoilu tuntuu ahdistavalta,

tiedostamattaan äiti muuttaa asentoaan.

 

Isovanhemman rauhaisat eleet keinuttavat kehdossa uinuvaa lasta

vanhaa unilaulun nuottia hymyhuulillaan tapaillen, silmillään uni?

Kehdon uumenista kajahtaa itku, nyt riittää ja ei riitä?

Vanhuksen kädet nostavat vauvan syliin, vauvan kädet hamuavat jotain

”Ehditkö antaa rintaa tälle”, ja äiti ehtii.

 

Kouluikäinen lapsonen lönköttelee hitaasti kotia päin?

Pihalla askaroiva isä huomaa matelevan lönköttelijän

jotain on tapahtunut? Lapsi huomaa isän, pistää askeleet juoksuksi

isän syliin painautuu nyyhkyttäen? Oletko sairas?

Vastaus tulee viiveen kanssa – ”ne kiusaa”?

 

Lapsuus, teini-ikä, kouluaika, asevelvollisuus

Valtaisaa murroksen aikaa nuorten elämässä.

Kaikilla on kasvukipunsa, toisilla vähemmän, toisilla enemmän.

Ne, joilla on vahva tukikyynärpää. pääsevät helpommalla

Joillakin ei vain ole tukea ollenkaan – tarvitsivat lohtua enemmän

Rakennuspalikoista tärkeimpiä ovat koti, uskonto ja isänmaa.

 

Kylä rakentuu taloista. Kasa taloja on ryhmä, kirkonkylä, kaupunki!

Tällaisissa asuvat ihmiset toisistaan poikkeavissa soluissa?

Aikoinaan perussolu muodostui perheestä, isästä, äidistä ja lapsista.

Jokainen meistä on ihminen, olomuodoltaan täydellinen?

Miellyttävä, ystävällinen, etäinen, ylväs, itsekäs – tällainenko?

Klisee ”Ei toinen ole toista parempi” – sopiiko se meihin?

 

Kaksi pojannallikkaa kiistelee keskenään. Lopulta käsirysy päättyy itkuun.

Jossakin vaiheessa kysytään: ”Kumpi se aloitti”? Ja heti saadaan vastaus: ”tuo se aloitti”. Tästä seuraa tapausten jatkumo, jossa tuo on aina se toinen. Jo lapsesta asti olisi ollut tarpeen lohduttaa näitä riitelijöitä. 

Kaikissa elämänvaiheissa tarvitsemme lohduttavaa sanaa tai tekoa.

Näin silloinkin, kun eletyn elämän viimeisiä päiviä matkataan.

Vaikka muutoin tieto ja ympäristö on jo häipynyt

lämpöisen käden silittäminen, puristaminen lohduttaa saajaa ja sen antajaa. Sen voima on ruhtinaallinen. 

Kylä elää!                          6.10.2011

 Ruusa istui tyytyväisenä elämänluukun vierellä olevalla tuolilla. Puut sihahtelivat ja rasahtelivat hellan uunissa. Siitä huokui mukavaa lämpöä koko keittiöön. Kuparinen kahvipannu oli täynnä tuoretta, hyvää kahvia. Se tuoksui yli muiden.

   – Otatko Hilima kahvia? Sain sen juuri keitettyä. Tein siitä vähän vahvempaa, kun navetassa tuntui, että voimat ovat vähissä. Olisi siellä eteisessä vähän känttyä jos mielesi tekee. Minä otan kyllä ruisleivän tänä aamuna.

   – Kahvi se on poikaa, Hilima toteaa ja jatkaa: - Keitetäänkö tänä aamuna riisivelliä? Tullevatko uitonmiehet syömään? Eilen ne kyllä aikovat tulla.

Niin emäntä ja isännän sisar nauttivat navettakahvit rauhaisaan tapaan. Kohta kiireelle taas päästäisiin.

Pirtin ovi narahti. Kuului hiljalleen puhetta. Emäntä aukaisi elämänluukun ja tutkaili tulijat.

   – Naapurin Aappohan se sieltä, huomenia vaan. Eetu-isäntä oli tullut sisälle naapurissa asuvan veljensä kanssa hiljalleen naurahtaen naapurin sanomisille.

   – Täällä olisi aamukahvia jos haluatte, Ruusa sanoo ja laittaa kupit valmiiksi pöytään.

   – Mitä sitä naapuriin, kyselee Hilima.

   – No uusi kiimasa se Mustikki, toin sen sonnin luo. Sinne jäi Taava Elman kanssa asiaa hoitamaan.

   – Vai uusi se, eihän ne aina tuu kantavaksi. Kevätpuoleen varsinkaan kun rehuista on jo voima mennyt, Ruusa sanoo ja toimittaa Hilimaa katsomaan riisivelliä, ettei se kiehu yli.

Eteisestä kuuluu useamman ihmisen kopsetta ja puhetta. Ovi narahtaa ja sisään astuu miesporukka. Joku juttu näitä kovin naurattaa. – Joo kova poika se tämän talon navetan isäntä, joku toteaa. Miehet istuvat pirtin pöydän ympärille ja ottavat reput esille. Lappavat sieltä leipää, suolaläskiä, suolakalaa, voita ja kuka mitäkin.

   – Joko se emännän velli on valamista, kysellään ja Hilima toteaa sen olevan justiisa valamista.

   – Niin se tämäkin päivä pääsi alakamaan, tuumivat Ruusa ja Hilima Taavalle, kun tämä astuu keittiöön antaen emännälle nyssäkän kahvia tuomisinaan. – Annoin jo ruisleivän sonnille hyvästä työstä.

Uitonmiehet ovat jo puskemassa joella raskasta venettään. Naapurin isäntä vie koululaisia toiselle puolen jokea, josta he kävelevät koululle muutaman kilometrin. Jokivarsi elää.

Köökiin on laskeutunut rauha. Pikkulan isäntäväki oli juonut naapurin tarjoamat kahvit ja palailleet kotiin lehmänsä kanssa. Taava oli aikonut pitää Mustikin päivän pari navetassa eikä löysätä sitä ulos toisten kanssa. On näet lehmien ulospäästön aika. Eihän siellä metsälaitumella juuri mitään syömistä vielä ole, mutta saavatpahan ilakoija irrallaan pitkän talven jälkeen. Edellisen pyhän seutuun oli kokoonnuttu Isolan pirttiin. Oli sovittu että aitoja korjaillaan ja tarpeelliset portit suljetaan etteivät lehmät pääse pelloille. Sitten on laiteltu kellokaslehmille kellot. Näin voidaan tunnistaa kunkin talon karja jo etäältä sen perusteella. Talven aikana ovat monien lehmien sorkat venähtäneet pitkänlaisiksi. Niitä lyhennellään jotta eläinten on helpompi ja vaarattomampi kulkea laitumilla.

   – Jokohan se Hilima laski lehmät kujaan? Jutustelee Ruusa Eetulle.

   – Tuolla näkyvät menevän ja menevätkin lujaa. Utareet vain heiluvat ja Pikkulan lehmät näkyvät myös olevan jo kujalla.

   – Pitää alakaa navettaa hilijakseen puhistelemaan kesäkuntoon. Ensin kuitenkin kuurataan talo. Pyykkikin olisi nyt hyvä pestä. Saisi matotkin kuivateltua. Kukahan tuo tulisi apuun kuuraus- ja pyykkihommiin joksii aikaa, puhelee Ruusa.

   – Kysyhän Ylitalon tyttöjä, ovat niin nuoria että eivät vielä pääse rannan laasuhommiin. Meijän tytöt sanoivat menevän laasuhommissa nyt tavallista pitempään, kun jääpatoja tuli kaksi kertaa. Roskat ja kaarnat ovat levinneet laajemmalle kuin tavallisesti, tuumii Eetu ja jatkaa: - Oiskoon tuota kauppaan asiaa kun tupakat ovat vähissä?

   – Kahvia ja sokeria pittää ainahi tuuva ja jos nisua tehhään, voisit tuoda vehnäjauhoja ja hiivaa samalla. Pittää pyhiksi vähän leipoa, tuumii Ruusa.

Samalla aukeaa tuvan ovi rivakanlaisesti ja Vähälän Miina tulee tohkeissaan sisälle.

 – Puskemaan alakovat nuo lehmät tuolla kujalla. Aitaa meinasi kaatua. Otin karahkan ja

 sillä vähän huitelin jotta sain ne lopettamaan. Se yksi Pikkulan lehmä on möyrytauvissa ja ajeli toisia lehmiä takkaa, jatkoi Miina. Sano se Aappo sen jo ilimottaneen korkialaitaseen. Vesi on vain niin korkealla joessa vielä, jotta on pakko vähän ootella sen laskeutumista ennen kuin se voijaan uittaa yli joen tien varteen, kertoili Miina vielä.

   – Onpa huonoa tuuria naapurissa, kun toinen lehmä möyrytauvissa ja toinen uusii kiimansa, toteaa Ruusa.

   – Minkäpä tuolle voipi. Lehmien evväät ovat kaikilla vähissä ja huononlaisia. Viime kesän heinäntekoilimat olivat tosi huonot kun aina vaan satoi vettä, totesi Miina ja jatkoi: - On minulla asiaakin. Käskettiin kysyä, mennäänkö teiltä tänään kauppaan kun pöönät loppuivat. Ei saatu ees aamukahvia.

   – Juuri sovittiin Eetun kanssa jotta se mennee käymään kaupalla. Montako pakettia tuuvaan? Ruusa  kyselee.

   – Jos vaikka kaksi pakettia. Saiskoon tuota kupillisen pööniä toisen päähän, jotta päästäsiin aamukahville? Miina toteaa.

   – No justiin on sen verran antaa, Ruusa vastaa.

Pyykkipäivä        3.11.2011

Vähälän Liisa sai kahvinyssäkän ja lähti myöhästyneen aamukahvin keittoon.

–  Onhan tuo mukava, kun saahaan kunnon kahvia. Pakkohan sen korvikkeenkin oli

 käyvä, kun muuta ei ollut. Raatailee Ruusa ja jatkaa: - Haetaanko pyykkisaavit rantasaunalle? Ehtiskö tuo Essa olla kaverina niitä kantamassa, kun tulevat puoliselle. Me keräillään vaatteita Hiliman kanssa. Pesisköön tuota ensin nuo sarkavaatteet. Ne on kyllä savotan jäliltä niin pihkassa, jotta taitaa olla viisaampi jättää ne viimeisiksi. Kerätäänpä ensin kaikki valakiat ja laitetaan ne likkoon saaviin.

–   Minä haen teille muutaman saavin liotteluun, montako tarttetta? Saan ne kyllä

yksinkin kannettua. Riittäskö pari, vai tuonko kolme. On osa saaveista kyllä vähän ravistunut, mutta pian ne kyllä jokiveellä turpoaa. Lähen sitten kaupalle. Onkohan se meijän vene rannassa. Eikö tuo lie?

   - Menneekö sulla pitkään siellä kaupalla? Jos posti on tullu Ojalaan, tuoppa se

 tullessa. Hilima meni hakemaan puolispottuja kellarista. Siellä ois vähän niitä poron palaviluita jos keittäis niistä tuuvinkia. Lihhaa ei kyllä niissä oo juuri minkää vertaa, mutta tulleepahan hyvä maku kuitenni. Älyäisi tuuva muutaman porkkanan, vaikka onhan ne jo vähän pehmenny. Makua niistäkin vain tulee, samoin lantusta. Hilima ruukaa siliputa sipulia sekkaan ja muutaman pippurin.

Hilima kopistelee pirttiin kellarista pottusankon kanssa. Toisessa astiassa on muutama porkkana ja lanttu.

   - Kellari on liian lämmin ollu. Perunoissa on melekoset ivut. Otin päällysoljet pois kellarin reiältä ja luukun päältä ja jätin luukun nyt joksii aikaa auki.

   - Eetu meni hakemaan muutaman saavin aitasta, jotta saahaan nuita vaatteita likoamaan. Ajattelin että pestäisiin nuo valakiat ensin. Muutaman maton varmasti voisi myös panna saaviin, tuumii Ruusa.

   - Mikä ettei. Päästään heti huomenaamuna niitä pesemään. Jokohan se muuripata on pesty? Kuorin kuitennii nuo potut ensin niin saahaan keitto tulelle. Onkohan siellä pikkupuita hällään? Sytytäppä Ruusa tuli, niin haen vähän puita lissää. Alakoululaisetkin kohta tulevat ja pittää ne hakea joen takkaa jatkaa Hilima.

   - Eihän meillä oo nyt venettä tällä puolen. Kylläkait se Eetu voi tuuva venneellä ne lapset tullessaan kaupalta.

Ruusa vie sylillisen valakeita rantasaunan porstuaan. Eetu oli nostanut pari saavia pesupaikalle ja kantanut joesta niihin vettä. Ruusa laittoa lipua saaveihin ja erotteli lakanoita toiseen saaviin ja pyyheliinoja toiseen. Sitten hän haki puisen survinpulikan jolla paineli vaatteet veen sisään. Muutama räsymattokin oli tuotu jo pestäväksi. Leppoisa kevätkesän aurinkoinen päivä lupaili hyviä pyykkipäiviä. Vain muutamia pilivenhaituvia näkyi taivaalla. Pääskyset ahertivat pesätekoaikeissan. Niitä oli meleko paljon. Oli latoon majoittuvia haarapääskysiä, räystään alla pesiviä räystäspääskysiä ja lähistön hiekkatörmään oli törmäpääskyt tehneet suuren yhdyskunnan. Ruokaa oli hyvin saatavilla kun karjoja oli pienellä alueella ainakin kymmenkunta. Tervapääskyjä lenteli myös joen yllä, melkoisen korkealla. Sanottiin sen tietävän hyviä ilmoja.

   - Tuokaa venee… tuokaa venee…kuului joen takaa.

   - Riihirannan Taneli se siellä huutelee, Eetu tulee kaupalta ja tuo teidät tullessaan, huutelee Ruusa.

   - No me ootellaan, kuului vastaus. 

 

Joulumatka mummolaan            1.11.2012

   Sydän kallellaan ja pamppaillen käynnistän autoni. Vaimoni istuu totisen oloisena vieressäni, jalkoväleihin on ahdettu pussukoita ja kasseja. Takapenkillä ja perätilassa odotetaan kärsimättömästi liikkeelle lähtöä. Tuntuu ihanalta päästä syntymäkotiini jouluksi. Äitikin on jo vanhanpuoleinen ja odottaa meitä hartaasti. Monta kertaa kyselen vieläkin auton jo kaartaessa pihasta pois jotta onkohan kaikki tarvittava mukana. Auto kyllä melkein pullistelee ulospäin. Tänne Pohjois-Karjalaan jää kotimme tyhjäksi joulun ajaksi. Lapset kitisevät, jotta ”minä en kyllä sovi tänne, kun tuo on niin leveä.” Ei kun menoksi – tuumin ja ajattelen että tankki on täynnä polttoainetta. Sillä pääsee pitkälle. Pakkanen on äitynyt kireäksi. Yli -20 C- astetta mittari näytti. Tiellä on hyvä pito ja se on aurattu hyvin ajettavaksi. Tällä joulukuulla on satanut paljon lunta. Puolen metrin aurausvallit ovat tien varrella.

   Viimeinen viikko on ollut hirveätä tohakkaa. Vaimo on huolehtinut vaatteiden kasaamisen vähän yli viikon matkalle. Kuusi lastamme ja me aikuiset päälle tuhraamme vaatetta ison kasan. Joululahjoja on hankittu ja piiloteltu sinne tänne. Menomatkalle hankittiin vähän karamelliä. Viiden – kuuden tunnin matkalle tarvitaan kasa voileipiä, juomia, kahvipullo ja astioita, joista juomat nautitaan. Lapsetkin ovat innoissaan keräilleet reissussa tarvittavia vaatteita – ja vaimo on niitä melkein sitä mukaa vähennellyt…kun silmä välttää! Minulla oli viimeiseen päivään asti tosi paljon työkiireitä joten minun apuni on ollut sangen vähäistä.

   - ”Minulla on nälkä, anna leipää”, kuuluu noin tunnin kuluttua lähdöstä selvä kommentti takapenkiltä. Tätä toivovat toisetkin lapset.

   - ”Tuo pieree!”   - ”Iteppähän pieret”

Kaikki saavat leivän ja juotavaa. Etupenkkiläiset saavat myös kahvia. – ”Paljonko kello on?, tulee se Noita Nokinenän ohjelma. Vielä ehditään kuuntelemaan joitakin joululauluja ennen Nokinenää,” tiedottelen matkalaisille. Kaamosajan aurinko vähän näyttäytyy päiväsaikaan ja on tosi kirkasta – puhdas, valkea lumi, lumiset havupuut ja kuuraiset koivut luovat upean ajotunnelman. Usein kuitenkin mietin, mitä sitten jos auto tekee tenän. Ei kestä juuri ajatella. Nokinenän kuuntelun aikana ehdimme ajaa rapiat sata kilometriä, Oulujärven korkeudella.

   Vaimoni istuu jo rentona autossa, kun kuunnellaan radiota. Vatsatkin ovat saaneet vähän ravintoa.  – ”Nyt siellä mummi pesee taloa puhtaaksi vai paistaako pipareita”, kuuluu viereltäni.  – ”Minua pissittää” kuuluu useasta suusta takaapäin. – ”Ajetaan vielä vähän matkaa, älkää ajatelko koko asiaa”, tuumin. Jonkun ajan päästä on pysähdyttävä P-paikalle. Pakkanen on kiristynyt ja lapset toimittavat asiansa ripeästi ja palaavat pian auton lämpöön.

   Ilta alkaa jo hämärtyä kun ajelemme viimeiset kilometrit kotiin menevää tietä. Kerron siinä lapsillemme; - ”Tuossa asuu meidän yhteisiä sukulaisia. Tässä on paikka, johon tuolta yläpuolen vaaran lähteestä valuu vettä talvellakin tielle ja tekee siihen polannetta. Tuossa koulussa olen käynyt kansakoulun. Kylän osuuskauppa on hetimiten ja siinä kököttää minun mummola.” Luettelen talojen ja niiden omistajien nimiä. Nyt laskeudutaan joelle, jota myöten ajamme toiselle puolen jokea. Pian olemmekin mummolan pihassa.

   - ”Pääsitte perille, vaikka on näin pakkanen”, lausahtaa äitini ja lastemme mummi. Hän halaa herkästi jokaista meistä ja kehottaa menemään pian pirtin lämpöön. Tupa tuoksuu kodilta; ruualta, uunin lämmöltä, nurkassa seisovan kuusen tuoksulta ja tietenkin pipareilta. Matkan väsymyskin painuu unholaan kun pääsemme ruokapöytään nauttimaan mummon antimista. Kahvi tuoksuu hellalta. Ulkona pakkanen kiristyy. Laskevan ilta-auringon oranssinpunaiset säteet tuovat onnellisuuden tunteen meille kaikille. Täällä meidän on hyvä ottaa joulu vastaan. Täällä voimme rauhoittua, saamme nauttia ulkoilman kirpeydestä, paketoida loput paketit ja laittaa lapsille muistorikas joulu.

 

Veneellä mummolaan!            12.3.2024

Oikeanpuoleista jokiuraa myöten lähdimme veneellä mummolaan!

Olimme olleet täpinöissämme jo monta viikkoa. Äidiltä jossakin vaiheessa lipsahti, jotta tekisimme venereissun hänen synnyinkotiinsa, Ervastiin. ”Pääsemmekö kaikki mukaan” kyselimme? Vastauksina saimme pieniä myöntäviä murahduksia. Meitä oli kolme lasta 5 – 12 vuoden ikäisiä. Vanhempamme olivat olleet jo puolivälissä 40 vuotta, kun menivät naimisiin. Ihmeekseen he olivat saaneet vielä meitä peräti kolme. yhden tytön ja kaksi poikaa.

   ”Onpa vesi vähissä” tuumi äiti. Vene kopeloi pohjakiviä heti kotirannasta lähdettyämme. ”Tarkkaile Tyyne vähän kiviä ja neuvo mihin väistetään” sanoi äiti. Kotirannan sivuväylästä olivat uitonmiehet vähentäneet veden virtausta uittoa ohjaavalla padolla. Pääväylän virtaus oli voimakkaampaa, siellä piti varoa tukki- ja pölliruuhkia, kun uitto oli jo alkanut. Äitimme oli ikänsä asunut ison joen varrella ja veneillyt paljon, soutanut, sauvonut ja pyytänyt kalaa koko sulan veden ajan. Me lapsetkin olimme oppineet veneen kujeet, emmekä pelänneet siinä olemista. Päinvastoin, nautimme venekyydistä, varsinkin, kun sai vain olla kyydissä ja nauttia. Nyt veneen matka kävi alavirtaan ja veden liikkeen voima oli vähäistä koska koskia ei mummolan matkalle juuri sattunut. Matkan pituus oli alta 10 km.

   Äitimme toimi perämiehenä menomatkalla. Soutuvaiheita ei juurikaan tarvinnut tehdä. Kun uitettavat puut olivat harvemmassa tai joen toista rantaa ohjautuvia, silloin äiti souti matkan nopeuttamiseksi.

   Jo heti matkaan lähdettyämme aloimme kertoilla tuntemistamme taloista, uitonmiehistä ja näköhavainnoista matkan varrelta.

-         ”Aappola näkyy, vanhaäiti on pihalla”!

-         ”Veteläisen emännillä lämpiää sauna, ovat rantapyykillä”

-         ”Haaponiemen väki on kotosalla. Essa-setä vilkuttaa”!

-         ”Tässä alkaa nukuttamaan, otanpa nokoset” siskomme sanoo.

  ”Tulemme pian Ervastin lossin kohdalle, kun saksalaiset räjäyttivät sillan1944 syksyllä”, sanoi äiti, ”milloinkahan siihen saadaan uusi silta”? jatkoi hän. ”Tästä on vain vähän reilun kilometrin verran entisen kotini rantaan”.

Vierailutalolla oli tiedetty tulostamme ja eno sekä hänen vaimonsa olivat rantatörmällä vastassa meitä. Kyseltyään venematkamme ja kotikylämme kuulumiset, lähdimme kävelemään tilan taloille semmoisesta muutaman metrin lomasta. Talojen omistajat olivat aivan eri sukua, mutta tottuneet tulemaan toimeen kohtuullisen hyvin.

”Aukustilan vanha isäntä on alkanut hourata ja lähtee kalaan harva se päivä. On siinä pojilla vahdittavaa, kun hän köpöttelee

 alusvaatteissaan venettä kohti. Onneksi miehissä on kookkaita kavereitä ja pystyvät palauttamaan isänsä tupaan”, kertoilee Jussi – enomme meille. ”Onhan sillä Aukustilla jo ikää, mutta tuo ranta ja korkea törmä ovat kyllä vaarallisia”, sanoo äiti.

   Meille tarjottiin talon parasta ruokaa ja kahvipöydässä oli nisua ja leipäjuustoa. Leikkikavereita ei oikein ollut, sillä talon nuorimmatkin olivat jo lähes kakskymppisiä. Olimme yökunnissa ja vanhemmat ehtivät pohtia kylien kuulumiset, jopa vähän juoruilla kylien meiningeistä. Minä sain nukkua ns. siskonpedissä talon miesväen kanssa. Yöllä kuulostelin silloin tällöin kuuluvaa kirskahtelua? Se selvisi aamulla, kun enon vaimo kyseli minulta ”meidän pojat ovat kovia puremaan hampaita, purivatko ne viime yönä”? Sitäkö se olikin, tuumin hänelle.

  Paluumatkan vaivoja vähensi länsituuli melkoisella voimallaan. Kyllä siinä äidin hiki irtosi, kun koko matkan piti soutaa, vähän loppumatkalla hän sauvoi venettä. Avustimme äitiä kävelemällä lopun vajaan kilometrin matkan. Tyyne laittoi kumikengät jalkaan ja työnsi sauvoimella kivien oikealle tai vasemmalle puolen venettä, jotta äiti pystyi sauvomaan helpommin kotirantaan.

Aistit - maiskis?        12.3.2024

 

Vesi kosken keväässä riemua solisee

tuomi törmän siitä osansa imaisee

kuin vauvantuoksuiset lapsoset

kaikki kolme ilolla kilpailussaan!

 

Solina, tuomikukan tuoksun ryöpsähdys

kukin elon portaita etenevät

Esikesä näitä kaikkia toppuuttelee!

Veden solinan piirittävät lintujen tirskutus

tuomikukkien aistit huumannut kukkien tuoksu

kutsu hedelmöittäjille runsaudellaan on tehonnut

Nyt työnsä tehneet kukinnot tuuli varistaa maahan.

 

                 Nuoruuden tietoisuuden aikaan

                 käyskentelin koskea tuomisaaren rantaan

                 tallustelin tietoisesti kylän vanhimman asuinpaikan luo

                 aistit valppaina!

                 Saaren rantatuomet kukkivat ensin

                 vanhan laidunalueen tuomet viimeisinä?

                 Kullerot, tuomet, kielot, mesimarjat

                 viimeisenä luonnon yksinkertaiset ruusut

                 kukin tuoksunsa ilmoille saattaen

                 Hedelmöittyen, kantaen siementään, marjojaan

                 kukin häipyen kasvustoon?

 

Aikuisuuden aistit kevään riemua solisivat!

Tuomenkukkien aikaan uitonmiesten uho kaikui pitkin jokivartta

ja aikaan sai ylevää, uhittelevaa naurua ranta-alueiden roskia

luudilla laasevilta naisilta.

Väliin laasijanaiset kuin uittoa rakentavat miehet toppasivat kahvitaukoa lepuuttaen kroppaansa tuomien ja kielojen tuoksussa varjoa auringolta etsien.

 

                 Monet hennot raukkauden alut

                 siellä tuomien alla alkunsa saivat!

 

Iäkäs pariskunta muistelee nuoruuden paikkoja katsellen:

                 ”Veden solinaa en oikein kuule enää

                 Tuomikukkien aika on ohitse mennyt

                 nyt oksat kantavat runsaasti marjoja

                 joitakin kielon lehtiä juuri ja juuri näkyy

                 katso, mesimarjoja joitakin”

 

Vähän samein silmin pariskunta edelleen katselee ja muistelee:

                 ”Vaan muistatko tuomien tuoksun?

                 muistan, muistan – miten sen unohtaisin

                 sinut löysin sieltä joukosta laasijanaisten

                 kun taukopaikalle, tuomien alla, tuoksussa lepäiltiin.

                    Joka vuosi mustikoita tältä vaaralta löytyi!

Joulukalenteriaika kutsuu!    1.12.2023

 

          Oulun ympäristön kynäilijöiden kirjoittajapiirissä teemme kuukausittain                      uudet etätehtävät. Tässä yksi huhtikuinen, ehkä alakuloinen, ehkä ohjeeksi joulunajan "pröystäilyyn"!

    Mikä ihme ihmisen eloa vaivaa?

Kun vatsan seudulle ihraa kaivaa!

Alkuun takamus housuissa vitsin lykkää

nämä puristavat! Vedä vatsaa sisään.

Vyön reikiä lisätä hiljalleen pitää?

En kait ala lihomaan?

Kahvipöydän luota toisen kahvipöydän luo

käy sällin auvoinen tie

Piirakoita, sultsinoita, nisupullaa?

Sinua varten juuri leivottuja

Ei hennonut leipojien mieliä pahoittaa

otin yhden, otin toisen – nyt ei kyllä sovi enää

Ihme ja kumma, kun nälkä vaan alkaa taas koukuttamaan

Rasvoista ja sokereista ei valkuaista pakkaa löytymään

eikä kuitua suoliston täytteenä niissä ole.

 

Itsesääli se vaan pukkaa vastaan

kun hoikat ohitse sipsuttelee

minä vaan mahaani heilutellen eteenpäin puhkun

mitä pienet verenpaineet

mitä jalkojen mustat suonikohjut

ja huomenna kyllä aloitan nuukailun

niin minkä perään – sokerin ja muun makean?

sitä kestää usein päivää kaks

ja sitten taas se maistuu niin makeaks

ja unohtuu hyvät aikeet

 

Röllyköitä, ryllyköitä, lihavia möllyköitä!

Tunnen nuo suomalaiset sanat mielessäni

Ne eivät juuri mairittele minua

Mutta minkäs teet?

 Uuden lapsen syntymää odotellessa. Joulukuun (vuosi?) vauva! 

 

 Asian tynkää olisi!

 Kynäilijöiden kirjoittajapiirissä kirjoittelemme opettajamme antamia etätehtäviä kotosalla. Luemme näitä sitten kokouksissamme. Tämän syksyn piireissä on ollut mukavasti porukkaa. Totean vain, jotta erittäin hyviä kirjoittajia on seassamme.

Kopioin tähän muutamia etätehtäviä tältä talvelta:

16.1.2023 Into ja kiihko 

Istun nuotiolla. Tuli hyväilee poskiani ja nokipannua
ajatuksistani herään kuukkelin tervehdykseen.
Taivaalla lähes liikkumattomat pilvenhattarat, kuin pensselinvedot
sääksi näyttää niille taitojaan
 
Pannu ryöpsäyttää kiehuvan veden nuotioon
sihinään sekoittuu etäältä joutsenten kaukolaulanta.
Odotus palkitaan, nokipannusta lehahtaa kahvi.
Rahkamättäälle heivattu kelo painuu suohon
 
Takamukseni kostuu, sanko on puolillaan hilloja
maukkaita, sopivan mehuisia!
Lisään niitä leivän päälle. suuntuntuma on hyvä
nuoriso sanoisi ”sairaan hyvä”. Tietovehje lurittelee?
 
Löytyykö? Täällä on hyvin! Kahvittelet, vai?
Arvasin, minulla on astia kohta täynnä.
Tule tänne, täytetään sinunkin. Nuotio sammuksiin.
 
Napakasti astelen kaverin luo. Kiire virittyy!
Iho kihisee hikeä, paita pois. Ystävät saapuvat?
Läimäyksiä sinne tänne. Veriset jäljet.
Happaman suon mättäillä kultaisia marjoja
Jaksan väsyneenä, hikisenä astiat täyteen.
Autolle, pois täältä. Paarmat seuraavat autoonkin!
Kumpparit pois jalasta ja menoksi. Uimapaikka kutsuu
 
Kesän lämpöä kutsuu uimaan ja jäätelökahville!
Mitkä nautinnot odottavat? Hikivaatteet pois, laiturille ja veteen!
Seison rintaan asti ulottuvassa vedessä!
Tunnen suonenvedot jaloissani – ne ovat tulessa, ei voi liikkua – kun pysyisi pystyssä.
 
Paluumatkalla voi jo relata, miettiä aamuista kiirettä suolle,
istua rahkamättäälle asetellulla kelolla katsellen nuotiota ja kuukkelia
ehkä sääkseäkin? Sammuuko aikakin, sammuu se. 

13.2.2023: Tamppaa ja hikoile heinähommassa!

Isä kävelee harava olallaan, reppu selässä ja piimätonkka kädessään. Äiti ja lapset askeltavat hänen perässään. Jokaisella on omat työvälineensä, harava tai jonkin sortin pussukka. Aurinko on avannut palkeensa. Hiki kihoaa kulkijoiden iholle. Saavumme metsän kaartaman suon reunaan.

    Sammal tuoksuttelee happamuutta. Nauttijat ovat paikalla. Sääsket, mäkäräiset ja paarmat tunnistavat hikiset vartalomme ja ympäröivät meidät etsien paljasta ihoa, jonka alta saisi imeä verta. Monipuolisia ääniä päästelevät kahlaajat ja sorsat. Heinäporukka pysähtyy tukikohdalleen, kuivemmalle suovanpohjalle.

-         On sitä täällä elämää! Nyt on suojattava paljaat ihoalueet pikiöljyllä, kun lentäviä pörrää laumoittain, sanoo isä. – Aletaan töihin.

Laakean suoniityn vähäiset heinämäärät ovat löytäneet, sodanjälkeisten, pääasiassa pienten asutustilallisten väet keräämään ravintoa lehmilleen, lampailleen ja hevosilleen. Heinän kerääjäryhmiä on tälläkin suolla useita. Niittäjät viikatteineen etunenässä, haravoijat perässään keräämässä heinäluokoja kertyneestä tavarasta kuivamaan suosammaleitten päälle. Kusipurojen vänkyrät mutkat lirittelevät ylimääräiset vedet läheiseen lammikkoon. Sen väkevän vihreät rantaheinikot ovat heinämiehistä haluttuja. Sukset jalassaan niittäjät yrittävät saada sieltä koottua mahdollisimman paljon heinä- ja sarakasvustoja. Kortteiden ja saraheinien piiloista pelmahtaa usein myös äänekkäästi räpistelevä sorsaemo poikasineen.

     Ruoka- ja kahvitauot pysäyttävät hikisen heinäväen tukikohtiinsa, suovanpohjien kehäpuille ja keskellään törröttäville pystypuille. Monilla soilla oli vedenpurkupaikkoja eli hetteitä. Juomat, piimä- ja maitohinkit säilyivät kylminä hetteessä. Piimä- tai maitohinkki haetaan juomaksi ja repusta etsitään orsikuivaa ruisleipää. Se päälle levitellään peukalolla voita ja jotakin suolaista, usein kuivalihaa. Ruokailun päälle etsitään nokospaikkaa.

    Väsyneet itikoiden syömät heinäntekijät lopettavat yksissä tuumin ahertamisen. Lehmät odottavat lypsäjiä. Saunat lämpiävät. Näin iltapuhde on väsyneen kropan kaikinpuolista hoitoa. Saunomisen, uinnin ja iltapalan yhteydessä sovitellaan seuraavan päivän töitä. Unta ei tarvitse sovitella.

                                Talventörrykät