Joulukalenteri 2025

Su 21.12.2025

Sunnuntaiaamun pakkaseen heräsivät ensimmäisinä oravaperheen jäsenet! Miksi näin? Maatilan perheen jäsenet olivat eilen iltapäivällä olleet koulun joulujuhlassa ja juhliminen aina verottaa kävijöitään, nyt he rentoina nukkuivat vähän pidempään.

-         Hei, herätkää! Me menemme jouluiseen kirkkoon käymään tänä päivänä isän ja lasten, jotka sopivat autoon! Sanoi Maria ja jatkoi: - Saara ja toiset pääsevät jouluna tai uutena vuonna kirkkoon. Näin olemme sopineet.

-         Onko siellä pakkasta? Aate kyselee. Minä jään kotiin ja hoidamme eläimet ja talon lämmityksen sillä aikaa.

-         Pitäisikö kotaan sytyttää tuli, jos tarkenemme syödä siellä kirkon jälkeen? Helmi kysyy.

-         Pakkasta näyttäisi olevan - 10 astetta, sanoi Jooseppi. Kyllä siellä kodalla olisi mukavaa syödä tultuamme. Äiti ja Saara valmistivat eilen laatikkoa varalta. Se lämpenee helposti kodalla, jos sytyttää heti kohta lähdettyämme sinne tulet.

   Kirkkoon lähtijät pukeutuivat ja söivät aamupalaa. Auto starttasi sopivasti, että he ehtisivät jumalanpalveluksen alkuun. Menneinä päivinä oli satanut hienokseltaan lunta. Sen pöllyäminen hidasti matkantekoa. Kirkon ovelta he sijoittuivat hiljaisesti istumaan, kun kuulivat urkujen alkusoiton. Leo haukotteli jo matkalla ja pian hän nukahti isän syliin.

-         Päästääkö Helmi lampaat tarhaan ja Ilona ruokkii kanat? Sopiiko näin? Minä vien lampaille heiniä ja vähän väkirehua. Eiköhän sen karitsankin voi päästää ulos, kun se aina määkii niin ikävästi toisten perään?

   Helmi avasi lampaille tarhaan menevä oven. Häntä nauratti makeasti, kun karitsa asteli sipsutten, nostellen polviaan lumen seassa. Kalle ja Ilona olivat taas vetojuhtina, kun veivät kelkalla halkoja liiteristä kodalle. Saara oli sytyttänyt jo tulet sinne. Keittiössä hän järjesteli kodalle tulevaa ruokatarjoilua Helmin kanssa.

   Ilta saapui sunnuntaipäivän jälkeen. Päivällisen jälkeen isoimmat lapset olivat käyneet hiihtämässä kylän valaistulla ladulla.

-         Minä en kyllä uskalla laskea vapaasti tuota Kivivaaran rinnettä! Menen tuota mutkalatua – vaikka siellä ei ole valoja, yritän olla laskematta puuhun, sanoi Helmi.

-         Siellä kiertoladulla on myös jyrkkiä kohtia, ole varovainen, sanoi Aate.

   Latu Kivivaaralta alas oli hyvin jyrkkä. Siinä oli rinteen puolivälissä melkoinen mutka ja tuloksia oli näkyvissä. Niiden, jotka eivät pysyneet ladulla, edessä oli tasainen lumirinne. Moni oli päätynyt sinne hiihtoretkellään.

-         Apua! Kuuluu pimeästä metsästä.

-         Helmi tietenkin laski vitelikkoon! tuumi Aate

   Lapset lähtivät umpilunta kapuamaan ääntä kohden. Pimeä haittasi kulkua ja väliin ropsahteli puiden oksilta lumipaukkuja heidän niskaansa. Lopulta he löysivät Helmin.

   Tämä makasi lumen seassa tiheässä pusikossa. Aate sytytti otsalampun nähtyään Helmin. Hah, hah, tämä nauroi ja katsoi hiihtokavereitaan,

 - Näkisittepä te miltä näytätte? Kuin hiihtäviä lumiukkoja. Minä en vain pääse tästä ryteiköstä mitenkään pois. Sukset ovat vinksin vonksin. En pysty edes siteitä irrottamaan. Kylmäkin alkaa tulla. 

  Yhdessä toimien tulijat saivat sisarensa pois pinteestä. He tutkailivat Helmin paikkoja, kunnes tämä puuskahti.

-         Ei minulle käynyt mitenkään, ajoin vaan puskaan.

   Loppumatka sujui mukavasti, vähän rauhallisemmin kuin alkumatka. Kodissa oli jo odoteltu heitä ja pohdittu, onko mitään tapahtunut. Kun lapset palasivat sisälle, kotiväki näki, jotta jotain oli tapahtunut! Kaikki olivat yltä päältä lumessa ja havunoksia pipojen päällä. He kertoivat matkan tapahtumista.

-         Saisimmeko kuumaa teetä, kun vähän jäähdyttiinkin hikialun jälkeen tuolla lenkillä? tuumi Tuovi.