Joulukalenteri

Maanantai 10.12.2018

Miksi eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Oikealla olevat koirat sain kuvina. Edesmennyt sukulaispoikani appi oli elänyt näiden kanssa (yhden kerrallaan) pitkän pätkän aikaa. Kun hän täytti vuosia, sain maalata näistä koirista kuvan. 

   Heinänhakureissuilla tai leveranssipalstoilla näin talviaikoihin porojen nukkumapaikkoja. Nuoruuteni aikoihin eivät kylälisten porot olleet piha-aitauksissa talviruokinnalla, vaan ne saivat itse etsiä luonnosta ruokansa. Usein ihmettelin, kuinka ne voivat tulla toimeen naavalla, jota ne saivat kaadetuista puista ja kuusimetsistä. Toinen mahantäyte, ehkä määrältään tärkeämpi, oli niiden koparoilla lumen alta kaivama jäkälä ja kuivat maan heinät. Siksi porot majoittuivat puiden kaatopaikoille niin kauaksi aikaa, kuin ravintoa sieltä saivat. Näihin paikkoihin muodostui niiden makuukuoppia. Siellä ne märehtivät. Myöskin ahmat tiesivät nämä paikat. Silloin, tällöin tuli tietoon ahman/ahmojen kaatamia poroja. Surkeinta näissä surmissa oli se, jotta ahmat tappoivat puremalla porot niska- ja kaula-alueilta. Kerrottiin, jotta ne imivät verta ja jättivat ruhot rauhaan.

   Lähes joka talon pihalla oli koira. Usein kiinnitettynä ladon tai navetan seinään. Siitä niitä päästettiin irti tarpeiden mukaan. Harvoin näitä koiria asunnoissa näkyi. Niillä oli usein omassa kopissa tai lähiladossa heinien päällä hyvä levähdellä.

   Juuri joulun alla pelmahtivat teeriparvet huurteisiin koivikkoihin. Niiden herkkua olivat varmaan koivujen urvat tai silmut. Jokivarren saarissa niitä näkyi isoina parvina. Teeret aiheuttivat ihmisille melkoisen säikähdyksen lähtiessään lentoon hiihtoladun viereisestä lumikiepistään. Monesti hiihtäessäni lähisuolla, pyrähti vierestäni lentoon parvi teeriä. Koskaan en nähnyt niiden laskeutumista kieppiin. Läheisen suon muita eläinjälkiä olivat jänisten, riekkojen, hiirien ja muiden pienjyrsijöiden kulkemisreitit ilmaisemaan olemassaolostaan. Joskus, tosin harvoin näkyi saukkojen jälkiä. 

   Syystalvisten poroerotusten tuoksut ja äänet ovat jääneet minuun, kuin paita päälle. Erotusaitaan poroja oli koottu miesvoimin, myös ohjausaitojen avulla. Aidalle tulo oli jännää. Ulkopuolella aitaa olivat usein melkoiset tulet ja ringissä miehiä sen ympärillä, syöden, nauraen ja isoäänisesti puhuen. Kaikkien katse kuitekin oli aitaukseen porautunut, etsien omia porojaan merkkien perusteella. Niitä olivat erilaiset lovet korvissa, lautasten päälle karvoihin puukolla vedetyt viivat. Monet tunnistivat porojaan aivan ulkonäöltään. Porot liikkuivat aidassa sen laitapuolia ympyrässä. Kiire niille tuli, kun jonkun poron sarviin takertui miehen heittämä suopunki. Näin saatiin poro kiinni. Merkki tarkistettiin. Vaatimilla seurattiin, näkyikö sen vasaa, kulkiko se mukana ja joko se oli merkitty. Silloin useimmat teuraaksi määritellyt porot tapettiin aidalla. Savun hajuun sekoittui äitelä veren tuoksu. Porottomia oli tullut aidalle hakemaan verta ja mahdollisia sisäelimiä. Olin jonkun kerran verisankoa sekoittamassa, jotta sen koostumus säilyisi hyvänä. Jos sai ostaa poronmaksan, sen syönti oli juhlaa paiston jälkeen. Ensin se suolattiin, huuhdottiin hvyin ja pantiin uunipellille paistumaan. Siitä kun leikkeli ohuita siivuja, oli maku kohdillaan.

   Olin pieni poika, kun hiihtelin joen yli naapuriin vasikoita katsomaan. Monena talvena minulla oli siellä nimikkovasikka. Meille haettiin maitoa tästä talosta. Kotini lehmä/-t olivat ummessa. Usein ne poikivat kevätpuoleen. Näin keskitalven aikaan syötetyillä suoheinillä ei juuri maitoa herunut. Tämän maitotalon ihmisiin ja eläimiin olin niin kiintynyt, jotta isä ei meinannut saada minua mukaansa, kun tuli maitohinkin kanssa käymään. Menin kuulemma jopa talon ison leivinuunin väliin, jonne isä ei päässyt. Millä konstein lienee minut sieltä pois houkutellut.

   Ikääntyessäni olen saanut maalata kissan, koiria, joutsenia, variksia (Tyrnävän mustavarispopulaatio), vuonohevosen varsansa kanssa. Kiinnostukseni eläimiin on ehkä antanut näihin ulottuvuutta näyttävyyden puuttuessa.